Tapaus Säästöpankki – onneksi on valinnan varaa!

Tarinamme alkaa heinäkuussa 2006, jolloin minulle avattiin ensimmäinen oma pankkitili Koivulahden Säästöpankissa. Kaikki perheenjäsenet taisivat olla kyseisen pankin asiakkaita, joten se oli luonnollinen valinta. En itse käyttänyt tuolloin vielä verkkopankkia, vaan joku muu – yleensä äiti – hoiti maksut tililtäni silloin kun esimerkiksi ostin jotain netistä. Nelisen vuotta myöhemmin muutin opiskelemaan Espooseen ja halusin itselleni saavutettavan pankin. Sen hetkisen tiedon mukaan Osuuspankki oli ainoa, joka tarjosi avainlukulistoja pistekirjoituksella, joten ei muuta kuin Osuuspankin Vaasan konttoriin perustamaan tiliä. Pistekirjoituksella olevien avainlukujen ansiosta pystyin itsenäisesti käyttämään verkkopankkia ja käytössä oli myös Osuuspankilta Visa Electron -maksukortti. Säästöpankin tili jäi ikään kuin säästötiliksi, mutta itselläni ei ollut siihen edelleenkään pääsyä, koska Säästöpankilla ei ollut avainlukuja pistekirjoituksella eikä skannerista tai muusta tekstintunnistusjärjestelmästä ollut tietoakaan. Taas kului noin kolme vuotta ja tuli aika muuttaa omaan asuntoon Helsinkiin. Siinä yhteydessä Säästöpankin verkkopankki eriytettiin niin, että vain minulla oli pääsy omiin tilitietoihini. Nyt oli jo skanneri ja tekstintunnistukseen kykenevä iPhone-puhelin, joten pystyin käyttämään tavallisia "näkevien" avainlukulistoja. Yhä käytin Säästöpankin verkkopankkia vähän, mutta aina välillä siellä piti käydä esimerkiksi ennen jotain isompaa hankintaa siirtämässä rahaa Osuuspankin käyttötilille.

Vuosia kului ja vähitellen pankit ottivat käyttöön kukin oman tunnistussovelluksensa tai -laitteensa. Kauan meni ennen kuin Osuuspankki hyppäsi tähän junaan, mutta tämän vuoden alusta lähtien avainlukuja ei juuri mihinkään enää tarvita, vaan vahva tunnistautuminen tapahtuu käyttäen niin sanottua mobiiliavainta, joka syötetään Osuuspankin sovellukseen. Jo aikaisemmin Säästöpankki oli lanseerannut avainlukujen rinnalle oman Tunnistus-sovelluksensa, joka ikävä kyllä oli sokealle käyttäjälle saavuttamaton alusta lähtien. Säästöpankin Tunnistus-sovellukseen pitää käyttöönoton yhteydessä luoda PIN-koodi, jolla varsinainen tunnistus verkkopankkiin kirjauduttaessa tapahtuu. Tämä PIN-koodin luonti ei sokealta käyttäjältä onnistu lainkaan. En hirveästi aluksi hajoillut tähän asiaan, koska käytin tosiaan Säästöpankkia aika vähän eikä avainluvun käyttäminen näissä tilanteissa ollut mikään isoongelma. Taisin kuitenkin kerran antaa palautetta asiasta.

Siinä kohtaa kun ei Osuuspankin kanssa tarvinnut enää käyttää avainlukuja, avainlukujen käyttäminen Säästöpankin kanssa alkoi tuntua yhä vaivalloisemmalta ja Tunnistus-sovelluksen saavuttamattomuus ärsytti yhä enemmän. Päätin tarttua asiaan ja annoin pariin otteeseen palautetta asiasta Säästöpankillle. Sain kohteliaita, mutta kovin ympäripyöreitä vastauksia.

Vähitellen asiasta tuli periaatekysymys: en halunnut olla asiakkaana sellaisessa pankissa, jota en pystynyt käyttämään kunnolla. Niinpä päätin luopua asiakkuudesta. Viimeinen pisara oli se, kun Säästöpankilta sanottiin taas ympäripyöreästi, että ongelma on tiedossa ja että sitä pyritään korjaamaan, mutta mobiilisovelluksen vuoro on vasta kesäkuussa 2021, jolloin mobiilisovellusten lain mukaan pitää olla saavutettavuusvaatimusten mukaisia. Tässä kohtaa minusta tuntui siltä, että ongelmaa ollaan korjaamassa vain siksi, että laki sanelee eikä siksi, että minä ja muut mahdolliset sokeat Säästöpankin asiakkaat emme pysty käyttämään pankin Tunnistus-sovellusta. Lopullinen päätös oli tehty. On selvää, ettei kukaan tee sovelluksestaan saavuttamatonta kiusallaan tai tahallaan, mutta silti toivoisin, että joku pankin kaltainen, oikeasti tärkeä sovellus tai sivusto joksikin aikaa menisi sellaiseksi, että sokeat pystyisivät käyttämään sitä ongelmitta, mutta näkevillä se ei toimisi ollenkaan. Vain jollain sellaisella tempulla saataisiin oikeasti silmät auki saavutettavuusongelmille, sille, mitä saavuttamaton sovellus oikeasti pahimmillaan tarkoittaa.

Aikamoinen voittajafiilis oli kyllä sitten muutama päivä sitten, kun astuin ulos Osuuspankin konttorista annettuani heille valtakirjan siirrättää varat Säästöpankista ja lopettaa verkkopankkitunnukset. Yleensä olen näissä aika kiltti ja periksi antava, mutta kerrankinpa en antanutkaan. Voisin sanoa niin kuin Juha Juoppohullun päiväkirjoissa: mulle ei vittuilla!

Vuosi 2019: rakkaudentäyteinen vuosi, johon päättyi itsenäistymisen vuosikymmen

Jälleen on yksi vuosi – ja sen myötä kokonainen vuosikymmen – siirtynyt historiaan.
Tuttuun tyyliin seuraa menneestä muutamia haja-ajatuksia.
Vuosi 2018 jäi historiaan siitä, että elämäni toinen seurustelusuhde alkoi.
Yhdyn niihin sanoihin, jotka runsas vuosi sitten kirjoitin:
"Klisheet sikseen: on ihan ultimaattisen siistiä, että elämääni ilmestyi ihminen, jolta saada ja jolle antaa rakkautta. Ei ole tarpeeksi ilmaisuvoimaisia sanoja, joilla voisin kuvailla, miten valtavan iso asia se on, joten en edes aio yrittää."
Vuodessa rakkaus ja luottamus ovat kasvaneet uusiin sfääreihin ja olen kokenut maailman parhaan tyttöystäväni kanssa monet unohtumattomat hetket, joista valtava kiitos! Mainita voisi vaikka sen kun kahdestaan kävimme Rovaniemellä kahvilla: yöjunalla Helsingistä Rovaniemelle, aamiainen Rovaniemen asemalla ja illaksi takaisin kotiin. Sellaisen asian tekemiseen pitää olla aivan tietynlainen yhteys.

Vuoden kohokohtiin lukeutui jälleen kolmipäiväiseksi kasvanut Tikkurila-festivaali, jonka aikana sai kuulla valtavan paljon hyvää live-musiikkia. Vuosi sitten mainitsin Ville Valon ja Agentsin Badding-projektin, joka oli juuri niin onnistunut kuin saattoi toivoa. Ville Valo ja Agents oli yksi Tikkurila-festivaalin ehdottomista huippukohdista, niin kuin myös aikaisemmin nähdyt, mutta aina yhtä hyvät Juha Tapio, Ellinoora ja Kaija Koo.
Parilla yksittäiskeikallakin tuli käytyä. Niistä erityismaininnan ansaitsee Irina, jonka pitkään olin halunnut nähdä livenä.
Tikkurila-festivaali tulee olemaan myös alkaneen vuoden kesän kohokohtia.
Vuoden biisi -palkinto menee Gugi Kokljuschkinin kappaleelle Kuka oisin ilman sua.

Urheilun rintamalla 2019 oli joukkuelajien vuosi. Itselleni sykähdyttävin urheiluhetki oli naisten jääkiekon MM-finaalin ratkaisumaali, joka ei sitten kuitenkaan ollut maali. Se riemusta pettymykseksi vaihtunut dramatiikka oli jotain aivan huikeaa. Miesten puolella tuli kaksi komeaa jääkiekon maailmanmestaruutta, joista alle 20-vuotiaiden voitto oli dramaattisempi ja siinä mielessä sykähdyttävämpi.
Huuhkajien EM-kisapaikka oli valtavan hieno saavutus, mutta karsintarupeama oli pitkä ja kisapaikka hyvissä ajoin aika selvä. Liechtenstein-voitto oli minulle enemmän komean tarinan huipennus kuin sykähdyttävä urheiluhetki, koska jotta joku urheiluhetki tuntuisi minusta oikein sykähdyttävältä, siihen pitää liittyä dramatiikkaa ja sydämentykytystä.
Vuoden 2020 urheilukohokohdat ovat miesten jalkapallon EM-kisat sekä Tokion olympialaiset. Onhan se aikamoista, että Suomi pelaa EM-kisoissa, ja kesäolympialaisista kelpaa aina nauttia; niitä on kuitenkin suhteellisen harvoin.

Teknisellä rintamalla vuosi 2019 oli aika aktiivinen. Merkittävin hankinta oli Applen AirPods Pro -kuulokkeet, joista kirjoitin erillisen tekstin pari kuukautta sitten.
Muita hankintoja olivat Xiaomi Roborock 2 -robottipölynimuri, Samsung GalaxyTab A -tabletti sekä Bose Soundlink Revolve -bluetooth-kaiutin.
Pölynimuri toimii sinänsä hyvin, mutta sitä on tullut käytettyä aika vähän, koska se sotkeutuu herkästi kaapeleihin, joita tässä kämpässä riittää. Samsung-tabletti tuli aikaisemmin käytössä olleen Huawein tilalle. Hyppäys Android 4.4:stä 9:ään ja valmistajan vaihtuminen Samsungiksi osoittautuivat hyviksi siirroiksi, ja tabletti toimii erinomaisesti siihen tarkoitukseen, johon sen hankin, eli pääosin urheilulähetyksien seuraamiseen muualla kuin kotona ollessa.
Soundlink Revolve korvasi yli neljä vuotta uskollisesti palvelleen Soundlink Colour I -bluetooth-kaiuttimen, joka nyt siirtyi piuhan päähän viettämään eläkepäiviään radiokaiuttimeksi keittiön pöydälle. Revolve on merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä.
Tekninen vuosi huipentui siihen, että sain tyttöystävältäni Google Home Mini -älykaiuttimen, josta on ollut paljon iloa ja hyötyä.
Saattaa hyvinkin käydä niin, että hankin jonkun syyskuussa 2020 julkaistavista iPhoneista. Nähtäväksihän se jää, mutta todennäköisenä sitä pidän.

Aivan kuten vuosi sitten, tämäkin vuosi vaihtui maailman parhaassa paikassa – tyttöystäväni sylissä ja maailman parhaassa tunnetilassa – umpirakastuneena ja onnellisena. Toivottavasti sama toistuu myös tämän vuoden lopuksi!

Samalla kokonainen vuosikymmen päättyi. En lähde kummemmin analysoimaan 2010-lukua, mutta sitä voisi minun elämässäni sanoa itsenäistymisen vuosikymmeneksi: vuoden 2010 alussa valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin – vuoden 2020 alussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun muutin kotoa töiden perässä Helsinkiin. Siihen väliin mahtui myös unohtumaton opiskelujakso Keskuspuiston ammattiopistossa. Olen kiitollinen joka ikisestä opiskelupäivästä ja joka ikisestä työpäivästä maailman parhaassa työyhteisössä!

Lopuksi annan muutaman vuosikymmenen jotain -palkinnon.

Aloitetaan musiikista:
- Vuosikymmenen biisi:
Tietysti vaikea valinta, mutta valitsen Haloo Helsinki! -yhtyeen kappaleen Kuussa tuulee.
- Vuosikymmenen kotimainen artisti/yhtye:
Haloo Helsinki! Jopa aika helppo valinta: niin paljon hyviä kappaleita ja pari hienoa live-kokemustakin.
- Vuosikymmenen ulkomainen artisti/yhtye:
Crvena Jabuka. Bosnialainen rock-yhtye, jonka musiikkia tuli erityisen paljon kuunneltua vuosikymmenen alussa.
- Vuosikymmenen albumi:
Ellinooran esikoislevy Villi Lapsi. Hieno kokonaisuus, jota on tullut paljon kuunneltua.
- Vuosikymmenen radiokanava:
Radio Nostalgia. Erittäin paljon tuli kuunneltua ja nautittua Nostalgian musiikista, kunnes rupesin kuuntelemaan enemmän uutta kotimaista musiikkia, minkä myötä kanavan kuuntelu jäi vähemmälle. Yhtä fiiliksissä en mistään radiokanavasta kuitenkaan ole ollut, vaikka Aito Iskelmä vaikuttaa erittäin lupaavalta, mutta sehän onkin alkaneen vuosikymmenen juttuja se.

Sitten siirrytään urheiluun:
- Vuosikymmenen riemukkain urheiluhetki:
Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen olympiakulta Sotšissa 2014. Voi sitä yllätyksellisyyttä ja rajatonta riemua! Jarmo Lehtisen ja Reijo Jylhän radioselostus on niitä selostuksia, jotka tulee saamaan kylmiä väreitä aikaan vielä vuosikymmentenkin päästä.
Pakko on nostaa myös aikuisten miesten jääkiekon MM-kulta vuodelta 2011. Siihen asti kaikki puhui vuoden 1995 kullasta, josta minä en muistanut mitään. Nyt sen sai viimein kokea, ja kaiken lisäksi finaalissa kaatui Ruotsi.
- Vuosikymmenen urheilupettymys:
Bosnia ja Hertsegovinan tappio Nigerialle jalkapallon MM-kisoissa 2014. Olin muutaman vuoden seurannut Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja ottanut joukkueen omakseni, kun kerran Suomi "ei kuitenkaan koskaan pääse arvokisoihin"... Riemu kun MM-kisapaikka oli varmistunut oli valtava, ja vastaavasti valtava oli tyhjyys kun jo kahden ottelun jälkeen oli selvää, että Bosnia jäisi lohkovaiheeseen.
- Vuosikymmenen urheilukokemus paikan päällä:
Iivo Niskasen MM-kulta lahdessa 2017. Oli hienoa olla paikan päällä kokemassa suomalaista MM-voittoa kotikentällä. Tähän pitää nostaa myös saman vuoden syksyn koripallon EM-kisojen lohkovaiheen ottelu Suomi–Kreikka. Sellaista tunnelmaa en ole missään kokenut sitä ennen tai sen jälkeen.

Sitten tekniikkaan:
- Vuosikymmenen puhelin:
Nokia E72. Vaikka enää en missään nimessä Symbian-käyttöjärjestelmään palaisi, ikinä en ole ollut niin liekeissä mistään puhelimesta kuin E72:sta. Vaikka olin tottunut kirjoittamaan numeronäppäimistöllä, E72:n QWERTY-näppäimistö oli vaan jotain ihan mieletöntä! Ja muutenkin se oli merkittävä parannus edeltäjäänsä, joka oli Nokian E51. E51:llä 3G ei kuulunut oikein mitenkään Pohjanmaan kodissa sisällä oltaessa, kun taas E72 näytti ainakin melkein täydet tolpat. Voi sitä riemua!
Tuolloin ei siis ollut langatonta lähiverkkoa kotona vielä.
- Vuoden iOS-päivitys:
IOS 8, joka ilmestyi syksyllä 2014. Siinä oli pistesyöttö näytöllä -toiminto, joka mahdollistaa pistekirjoituksen kirjoittamisen suoraan iPhonen näytölle. Tämä helpotti merkittävästi minun ja monien muiden sokeiden elämää.

Lopuksi sekalaisia juttuja:
- Vuosikymmenen ulkomaanmatka:
Itäisen Välimeren loistoristeily huhtikuussa 2017. Se vaan oli kaikin tavoin erittäin onnistunut matka. Mukava laiva, mukava suomalaisporukka ja paljon hienoja kokemuksia.
Ilman surullisenkuuluisaa puhelinvarkautta jalkapallon MM-kisamatka Pietariin olisi kylläkin saanut tuon palkinnon.
- Vuosikymmenen harrastus:
Karaoke. Alkuvuodesta 2015 lauloin karaokea ensimmäisen kerran ja sen jälkeen on tullut laulettua aina välillä. Sitä kun pienessä nousuhumalassa saa sydämensä kyllyydestä päästellä menemään jonkun hyvän biisin ei moni asia voita.
- Vuosikymmenen ihminen:
Rakas tyttöystävä ❤. Häneltä olen saanut enemmän rakkautta kuin kaikilta muilta ihmisiltä yhteensä, ja hänen kanssaan olen kokenut asioita, joista aikaisemmin olin vain haaveillut.
Onneks sä löydyit!

AirPods Prot – elämäni parhaat Bluetooth-kuulokkeet

On aika laajasti tunnustettu tosiasia, että kosketusnäytöllisistä puhelin- ja tablettivaihtoehdoista Applen laitteet (eli iPhonet ja iPadit) ovat sokean käyttäjän kannalta toimivimmat. Seuraavaksi pureudun Applen valmistamiin Airpods-kuulokkeisiin ja erityisesti näistä uusimpaan tulokkaaseen, joka kulkee nimellä AirPods Pro. Olen aika pitkälti valmis väittämään, että Airpods Pro -kuulokkeetkin ovat sokean käyttäjän kannalta toimivimmat, jos ylipäätään haluaa tulppakuulokkeet, olkoonkin, että itselläni on aika vähän kokemusta muista Bluetooth-kuulokkeista.

Ensin on paikalllaan mainita, että sokea käyttäjä käyttää iPhonea VoiceOver-ruudunlukuohjelman avulla. VoiceOver puhuu näytöllä olevat tekstit, kuvakkeet ja muut asiat synteettisenä puheena, joka kuuluu iPhonen kaiuttimesta tai vaihtoehtoisesti siihen yhdistetyistä kuulokkeista. Jotta käyttö olisi sujuvaa, on tärkeää, että viive jonkin toiminnon suorittamisen ja puheen kuulumisen välillä on mahdollisimman pieni.

Itse käytin vuosia iPhonea kaiuttimella ja joskus harvoin langallisilla kuulokkeilla, ja kun 3,5 mm:n kuulokeliitäntä poistui, langallisten kuulokkeiden käyttö jäi entistäkin vähemmälle.
Bluetooth-kuulokkeisiin suhtauduin varauksella, koska koin, että mahdollinen viive hankaloittaisi käyttöä liikaa enkä päässyt testaamaan tai tullut testanneeksi mitään Bluetooth-kuulokkeita iPhonen kanssa. Lisäksi ajattelin, että Bluetooth-kuulokkeissa olisi kovin lyhyt akkukesto ja että niitä saisi olla lataamassa jatkuvasti.

Nämä käsitykset romuttuivat kertaheitolla maaliskuun lopussa 2017, kun työkaveri toi näytille ensimmäisen sukupolven AirPods-kuulokkeet. Ihastuin oitis, ja kun samana päivänä olin muutenkin menossa Kauppakeskus Itikseen ennakkoäänestämään kuntavaaleissa, poikkesin samalla reissulla Powerissa hakemassa omani.

Kaikille AirPods-versioille yhteistä on, että niille on pieni säilytyskotelo, joka toimii myös lataustelakkana. Kunhan kotelon akussa on virtaa, AirPodit latautuvat aina kotelossa ollessaan. Kotelo pystyy lataamaan varsinaisten kuulokkeiden akut täyteen muutaman kerran, ja täydellä kotelolla saa kuunteluaikaa noin 24 tuntia.
Kun kuulokkeet laitetaan korviin, ne ottavat automaattisesti yhteyden iPhoneen (tai muuhun yhdistettynä olevaan laitteeseen) ja ääni alkaa tulla kuulokkeista.
Vastaavasti kun kuulokkeet otetaan korvista, jos käynnissä on musiikin tai muun median toisto, se pysäytetään automaattisesti.
Yhtä hyvin voi käyttää vain yhtä kuuloketta kerrallaan.

Käytin noita keväällä 2017 hankittuja AirPods-kuulokkeita onnellisesti eri iPhoneiden kanssa melkein tarkalleen kaksi vuotta. Maaliskuussa 2019 Apple julkaisi AirPodeista toisen sukupolven version. Hankin nämä uudet AirPodit tuoreeltaan. Niiden suurin etu edeltäjiin nähden VoiceOver-käytössä oli pienentynyt viive. Ensimmäisen sukupolven AirPodien viive oli hyvinkin siedettävä – toisen sukupolven AirPodien viive käytännössä olematon. Syynä tähän oli uusi H1-siru, jollainen muuten löytyy AirPods Proistakin.
Muita uutuuksia olivat tuki Hei Siri -toiminnolle sekä nopeampi yhdistäminen korviin laitettaessa.
Samoihin aikoihin tuli myös langatonta QI-latausta tukeva kotelo, jota pystyy käyttämään joko ensimmäisen tai toisen sukupolven AirPodien kanssa.

Nämä perinteiset AirPods-kuulokkeet ovat nappikuulokkeet; ulkonäöltään hyvin samanlaiset kuin ne langalliset kuulokkeet, jotka tulevat iPhoneiden mukana, paitsi että johto luonnollisesti puuttuu. Istuvuudeltaan ja äänenlaadultaan ne vastaavat kuitenkin hyvin pitkälti niitä. Käytännössä mitään suojaa melulta ne eivät tarjoa ja voivat tippua korvista suhteellisen helposti.

No niin, nyt ollaan vihdoin siinä kohdassa, jossa Pro-versio astuu kuvioon. Lokakuun lopussa 2019 Apple julkaisi toisen sukupolven AirPodien rinnalle AirPods Pro -kuulokkeet, jotka puolestaan ovat huomattavan erilaiset kuin aikaisemmat versiot.
AirPods Prot ovat tulppakuulokkeet, jotka menevät hiukan korvakäytävän sisään ja vaimentavat näin ollen taustamelua aika merkittävästi. Sen lisäksi niissä on sekä vastamelutoiminto että läpikuulumistila.
AirPods Proiden kotelo on hiukan isompi kuin perinteisten Airpodien ja tukee sekä langatonta QI-latausta että latausta Lightning-kaapelin kautta.

Silloin kun AirPods Prot olivat huhuvaiheessa, suhtauduin taas hiukan varauksella niihin. Ajattelin, että sokeana ei välttämättä olisi kovin järkevää suojautua ulkomaailmalta. Liikkuessa se voisi olla todellinen turvallisuusriski. Ja olisihan hiukan hankalaa, jos taksinkuljettajalla tai vaikka junan kanssamatkustajalla olisi jotain asiaa, ja joutuisi ottamaan kuulokkeet tai vähintään yhden kuulokkeen pois, jotta kuulisi kunnolla.
Aikaisempien Airpodien kanssa mitään tällaisia haasteita ei ollut, koska niitä käytettäessä kaikki ympärillä olevat äänet kuuluivat käytännössä yhtä selkeinä kuin ilman kuulokkeita.

En siis odottanut AirPods Pro -kuulokkeiden julkistusta mitenkään valtavalla innostuksella, mutta heti julkistuksen jälkeisenä aamuna luin tämän artikkelin, innostuin läpikuulumistilasta ja tilasin AirPods Prot itselleni saman tien.

AirPods Prot ovat siis tulppakuulokkeet, joiden mukana tulee kolmet erilaiset korvasovitteet. Korvasovitteiden irroittaminen ja vaihtaminen on suhteellisen helppoa: irroitetaan vetämällä ja asetetaan toiset sovitteet paikoilleen. Irroittamiseen saa käyttää enemmän voimaa kuin ehkä kuvittelisi tarvittavan.
Oletuksena keskikokoiset korvasovitteet ovat käytössä. Jos ei ole aivan varma kuulokkeiden istuvuudesta niiden kanssa, kannattaa ehdottomasti kokeilla muitakin. Apuna voi käyttää Korvasovitinten testaus -nimistä toimintoa, joka toistaa pienen musiikkipätkän ja mikrofonien avulla määrittelee, kuulostaako musiikki korvissa sellaiselta kuin sen pitää. Kyseinen toiminto löytyy reittiä Asetukset -> Bluetooth -> AirPods Proiden nimen vieressä oleva Lisätietoja-painike, joka näkevillä käsittääkseni on sininen i-kirjain.
Tätä ennen AirPodit pitää toki yhdistää iPhoneen, mikä tapahtuu avaamalla latauskotelon kansi, painamalla Yhdistä-painiketta ja sen jälkeen pitämällä latauskotelon takaosassa olevaa painiketta painettuna.
Itselleni isoimmat korvasovitteet osoittautuivat parhaiksi. Niiden kanssa istuvuus on erinomainen eivätkä kuulokkeet tunnu ärsyttäviltä pitkässäkään käytössä.

Kunhan oikeankokoinen korvasovite on löytynyt, päästään kokeilemaan eri tiloja. Eri tilojen välillä voi helpoiten siirtyä puristamalla kuulokkeiden alaosassa olevaa, lyhyttä vartta. Puristettaessa kuulokkeista kuuluu naksahdus. Yksi lyhyt puristus keskeyttää / jatkaa musiikin tai muun median toistoa, kun taas tila vaihtuu pitämällä vartta puristettuna hetken aikaa. Jokaiselle tilalle on oma äänimerkkinsä. Oletuksena käytössä ovat vastamelu (yksittäinen, korkea äänimerkki) sekä läpikuulumistila (kaksiosainen, korkea äänimerkki).
Sieltä AirPods Proiden Lisätietoja-ikkunasta voi myös ottaa käyttöön Pois-tilan (yksittäinen, matala äänimerkki), mikä voi olla järkevää, jos kuulokkeita käyttää hiljaisessa ympäristössä ja haluaa säästää akkua; silloin akkukesto on hiukan pidempi, koska kuulokkeiden mikrofoneja ei käytetä.

Aivan erityisen kätevä on läpikuulumistila, joka nimensä mukaisesti on tila, jossa ympärillä olevat äänet päästetään läpi. Silloin kuulokkeiden ulkosivuilla olevat mikrofonit nappaavat ympäristön äänet ja lähettävät ne edelleen korvakanavien sisälle.
Läpikuulumistilassa ympäristön äänet toistuvat hiukan kirkkaampina kuin ilman kuulokkeita, mutta muuten hyvin luonnollisina. Mistä tahansa ympärillä olevista äänistä saa hyvin selvää läpikuulumistilassa, minkä lisäksi stereokuva säilyy.

Vastamelu tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että kuulokkeiden ulkopinnalla olevat mikrofonit lähettävät korvakäytäviin kuulokkeiden kaiuttimiin vastaäänen, joka kumoaa taustalla olevan melun.
Parhaiten vastamelu toimii matalien, tasaisten äänien kanssa. Auton hurina siis vaimentuu hyvin, mutta jos vaikkapa taksissa radio on auki, radion äänet kuitenkin kuuluvat suhteessa hyvin läpi.
En aikaisemmin ole käyttänyt vastamelukuulokkeita, joten en osaa ottaa kantaa siihen, kuinka tasokas AirPods Proiden vastamelutoiminto on, mutta autossa olen käyttänyt vastamelutilaa paljon ja kokenut sen hyvin toimivaksi.
Istuinpa eräänä iltana linkoavan pesukoneenkin vieressä ja ihan hyvin pystyi kuuntelemaan asioita puhelimesta, mikä kertoo jotain siitä, kuinka hyvin kuulokkeet suojaavat taustamelulta.
Ja silloin minulla on siis sellainen pesukone, jonka linkous kovimmilla kierrosluvuilla varmasti kuuluu naapurikämpissäkin.

Näiden tilojen välimuoto on siis "Pois", jolloin ei käytetä läpikuulumista eikä vastamelua. Jos itse vastamelua ei lasketa, suurin ero Pois-tilan ja vastamelun välillä on se, että oma ääni kuuluu paljon selkeämmin Pois-tilassa. Jos vaikka tykkää laulaa musiikin mukana eikä halua kuulla omaa ääntään luonnottoman kovana, kannattaa siis käyttää vastamelua silloinkin kun on yksin kotona ja kehtaa laulaa biisien mukana.

Joitain pieniä häiriöitäkin on kuitenkin ollut. En millään meinannut saada AirPods proita yhdistettyä iPhoneen aluksi. En tiedä mistä kiikasti, mutta todella monta kertaa piti unohtaa laite ja yhdistää uudelleen ennen kuin alkoi toimia. Tässä vaiheessa AirPods Prot pysyivät yhdistettyinä iphoneen enintään noin 20 sekuntia ennen kuin yhteys katkesi. Käytin ne siinä yhteydessä kiinni Samsung-tabletissanikin nähdäkseni, toimisivatko sen kanssa. Samsungin kanssa kuulokkeet toimivat kunnolla ja tulivat sitten varmaan itse siihen tulokseen, että me ollaan sentään Applen tuote – kaipa tuon iPhonen kanssakin pitää olla jutuissa, ja sen jälkeen yhteys on toiminut ongelmitta.
Joskus olen saanut aikaan tilanteen, jossa tilanvaihdon yhteydessä ääni on mennyt epäsynkkaan (siis niin, että ääni on kuulunut hiukan eri aikaan vasemmasta ja oikeasta kuulokkeesta) ja joskus on käynyt niin, että tilanvaihdon yhteydessä toinen kuuloke on lakannut toimimasta. Nämä häiriöt ovat kuitenkin korjaantuneet ottamalla kuulokkeet pois korvista ja laittamalla ne takaisin, minkä lisäksi ne ovat olleet niin harvassa, etteivät ole ylittäneet ärsytyskynnystä.
Käyttöönoton jälkeen on tullut sekä yksi iOS-päivitys että ohjelmistopäivitys itse AirPods Proihin, joten voisinpa kuvitella, että ongelmia on nyt vähemmän.

Koin, että halusin kirjoittaa AirPods Proista näinkin paljon, koska ne ovat vaikuttaneet merkittävästi arkeeni. Itse käytän AirPodeja päivittäin jo siksikin, että taitan työmatkani taksilla ja räplään autossa puhelinta ennemmin kuin juttelen kuljettajan kanssa. Silloin parempi suojaavuus ja sen päälle vielä vastamelu ovat todella iso juttu. Aivan eri tavalla pystyy nauttimaan kuulemastaan ja keskittymään siihen, kun auto ei humise niin kovaa, eikä radiokaan häiritse läheskään niin paljon kuin aikaisempia AirPodeja käytettäessä.
Usein teen sitten niin, että seurailen matkantekoa Google Mapsilla ja laitan läpikuulumistilan päälle vähän ennen perille saapumista, jotta pystyn neuvomaan kuljettajaa tai juttelemaan matkan päättymiseen liittyvistä muodollisuuksista.

Airpods Prot ovat niin monipuoliset, että ainakin minun mielestäni ne ovat 279 euron hintansa arvoiset. Äänenlaatu on hyvä, viive olemattoman pieni, sekä läpikuuluminen että vastamelu toimivat hyvin ja voipa niitä käyttää korvatulppinakin.

2018 – arkinen vuosi, kunnes...

Jo aika monissa perättäisissä vuosianalyyseissa olen puhunut siitä, että kulunut vuosi on ollut arkinen. Eikä arkinen ole ollut mikään negatiivinen sana; mitään mullistavaa ei vain ole tapahtunut. Toki aivan oma keskustelunaiheensa on se, mikä on mullistavaa ja mikä ei.

Vuosi 2018 jää historiaan siitä, että elämäni toinen seurustelusuhde alkoi, ja se jos mikä on mullistavaa. Kesällä työpaikalle ilmestyi nainen, joka ensin oli mukava työkaveri, mutta josta sittemmin tuli maailman paras tyttöystävä.
Klisheet sikseen: on ihan ultimaattisen siistiä, että elämääni ilmestyi ihminen, jolta saada ja jolle antaa rakkautta. Ei ole tarpeeksi ilmaisuvoimaisia sanoja, joilla voisin kuvailla, miten valtavan iso asia se on, joten en edes aio yrittää. Jos luet tämän: rakastan sua ihan perkeleesti! ❤

Urheilun rintamalla vuosi 2018 oli vauhdikas. Niin kuin vuosi sitten ennakoin, kävin Pietarissa seuraamassa jalkapallon MM-kisojen ottelua paikan päällä, ja siitä reissusta on oma merkintänsä.
Kisoista jäivät muuten parhaiten mieleen Venäjän voitto Espanjasta ja Kroatian voitto Englannista; molempia tuli äänekkäästi hehkutettua. Harmi, että finaali sitten jäi hiukan vaisuksi.
Vuoden ylivoimaisesti sykähdyttävin urheiluhetki oli kuitenkin Iivo Niskasen olympiakulta. Muutenkin olympialaisista jäi paljon hyviä muistoja. Onhan kyseessä aivan ainutlaatuinen urheilutapahtuma, jota pystyin seuraamaan hyvin, koska ajoitin talvilomani olympialaisten toiselle viikolle.
Petra Ollin maailmanmestaruus olisi dramaattisuudessaan voinut haastaa sykähdyttävimmästä urheiluhetkestä puhuttaessa, mutta valitettavasti finaali meni työmatkan takia täysin ohi.

Teknisellä rintamalla vuoden merkittävin hankinta oli iPhone XS, jonka ostin tuoreeltaan sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen ollut laitteeseen tyytyväinen: tykkään sormenjälkitunnistuksesta enemmän kuin kasvojentunnistuksesta, mutta kasvojentunnistuksen kanssa kyllä pärjää. Kotinäppäimen puuttuminen ei myöskään ole ollut mikään ongelma, minkä lisäksi laitteessa on huomattavan paljon parempi akkukesto kuin aikaisemmissa iPhoneissani. Akkukuorta en siis XS:ään ole hankkinut, mutta se tullee ajankohtaiseksi jossain kohtaa, varsinkin jos Apple julkaisee oman akkukuoren, niin kuin on huhuttu.

Musiikin rintamalla vuoden kohokohdat olivat Tikkurila-festarit, Ellinooran keikka Huvila-teltassa sekä Kaija Koon keikka Hartwall-arenalla.
Seuraan nykyisin kotimaista musiikkia aika tiiviisti ja allekirjoittaneen vuoden biisi -ääni menee Ellinooran ja Eetun kappaleelle Bäng bäng typerä sydän. Aivan kannoilla on Jannika B:n En luovu susta koskaan, joka kuitenkin runsaan radiosoiton takia on kärsinyt pikkasen inflaatiosta. Kunniamaininnan saa Ville Valon ja Agentsin Orpolapsi kiurun, joka on Rauli "Badding" Somerjoen ennenjulkaisematon sävellys ja sanoitus. Vanhana Badding-fanina odotan suurella mielenkiinnolla mitä muuta tämä Ville Valon projekti tuo tullessaan.

Siinä pieni pintaraapaisu päättyneestä vuodesta.
Vuodenvaihteen sain viettää maailman parhaassa paikassa – tyttöystäväni sylissä ja maailman parhaassa tunnetilassa – umpirakastuneena ja onnellisena. Vuodesta 2019 ei voi tulla huono vuosi.
Toivottavasti kaikille muillekin tulee hyvä vuosi!

Kokemusrikas MM-kisamatka – hyvässä ja pahassa

Jo silloin, kun selvisi, että jalkapallon MM-kisat pelattaisiin Venäjällä vuonna 2018, aloin pienesti haaveilla sinne lähtemisestä. Kuten vuosianalyysistä selvisi, asia ei kuitenkaan ollut varma vielä viime vuoden uudenvuodenaattonakaan.
Aika pian sen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Varasin matkan Kymenmatkoilta joskus helmikuun alussa. Henkilökohtainen avustajani lähti kaveriksi.
Odotukset olivat korkealla. Tästä tulisi mahtava jalkapallomatka. Eremitaasit ja Iisakinkirkot saisivat pitää tunkkinsa; nyt liikkeellä oli kaksi urheiluhullua.

Kaikki alkoi sitten torstaina 20. kesäkuuta, kun hypättiin Allegron kyytiin. Junamatka meni rattoisasti ja Kymenmatkat oli järjestänyt kuljetuksen hotelliin. Hotellina oli Cameo, joka oli oikein asiallinen.
Venäjä on MM-kisojen ajan viisumivapaa, mutta päästääkseen maahan ilman viisumia pitää olla niin sanottu Fan-ID. Meillä oli tässä vaiheessa Fan-ID:stä vain tulostetut PDF-versiot, joten seuraavaksi suunnattiin hakemaan laminoidut Fan-ID:t. Sellaiset piti olla, jotta ylipäätään päästäisiin stadionille.
Jo Fan-ID:n noutopaikassa aisti kansainvälisen karnevaalitunnelman ja varsinkin Brasilian faneja näkyi paljon. Ottelu, jota olimme menossa katsomaan oli Brasilia – Costa Rica.
Noutopaikassa toiminta oli varsin sujuvaa ja saimme nopeasti laminoidut kortit.
Tämän jälkeen kelpasi suunnata kahville. Kahvila oli Bake Me Up, josta saatiin aivan taivaallisen hyvät tonnikala-avokadoleivät ja kahvia.
Bake Me Upissa VISA-kortti kelpasi, jopa lähimaksu, mutta seuraavaksi lähdettiin kuitenkin etsimään pankkiautomaattia ruplien nostamista varten. Ehkä oli huonoa tuuriakin, mutta tuntui, että pankkiautomaatit olivat Pietarissa harvemmassa kuin vaikka Helsingissä. Sitten, kun automaatti lopulta löytyi, se oli poissa päältä... Avulias ohikulkija kuitenkin näytti meille, missä päin lähin toinen automaatti oli – pankin aulassa. Tämä automaatti toimi ja oli jopa puhuva, mitä nyt en puutteellisen venäjän taidon takia juuri osannut hyödyntää.
Itse nostin 9000 ruplaa, mikä sittemmin osoittautui olevan turhan paljon.
Paljon oli kävelty, koska Fan-ID:n noutopaikka sijaitsi noin kahden kilometrin päässä hotellista, joten tässä vaiheessa kelpasi mennä hotellihuoneeseen katsomaan pelejä.
Käytin suurimmaksi osaksi seurantalähteenä norjalaisen yleisradioyhtiön NRK:n radiokanavaa NRK Sportia, joka lähetti kaikki ottelut; YLE Areenan TV-lähetyksiä ei voi katsoa Venäjällä.
Ilta huipentui Kroatian ja Argentiinan väliseen otteluun. Tässä kohtaa oli vuorossa yksi matkan mieleenpainuvimmista ruokakokeiluista, mutta kyse ei ollut venäläisestä ruuasta. Pyysimme hotellin vastaanoton virkailijaa suosittelemaan ruokapaikkoja ja hän tarjoutui sitten tilaamaan ruokaa hotelliin japanilaisesta ravintolasta. Aikaisemmin olen aina ohittanut sushin sellaisena ruokana, jota ei nyt vain viitsi kokeilla. Nyt päädyin kuitenkin kokeilemaan ja tilaukseen lähti yhteensä 24 palaa.
Ja ai että oli sitten hyvää. Kroatian vakuuttava Argentiina-voitto kruunasi onnistuneen päivän.

Perjantai oli ottelupäivä, joka alkoi aamiaisella. Yllättävän suppean oloinen hotelliaamiainen siihen nähden, mihin ollaan tottuneita, mutta toki hyvää syötävää löytyi. Puuro ansaitsi täydet pisteet.
Pieni stressi liittyi ottelulippuihin. Olimme saaneet tiedon, että otteluliput tulisivat meidän hotelliin. No, niitäpä ei näkynyt ottelupäivän aamunakaan. Saimme seuraavaksi tiedon, että otteluliput tuotaisiin lähellä stadionia olevan hotellin vastaanottoon. Ei siis muuta kuin metrolla stadionia kohti.
Jo aika kaukana stadionilta oli taas varsinainen karnevaalitunnelma ja kannustushuutoja kuului paljon.
Seuraava ihmetyksen aiheena oli, että lipuissa oli väärät nimet; jotkut meille täysin tuntemattomat ulkomaalaiset nimet. Lippuja tuonut mieshenkilö suhtautui asiaan rennosti: "it's a joke by FIFA". Lippujen nimiä ei tarkistettaisi.
Helpotti oloa, että ainakin kaikilla muillakin suomalaisseurueen ihmisillä oli myös väärät nimet lipuissaan. Mitään ongelmia ei tullutkaan.

Vihdoin oli tullut aika siirtyä Krestovski-stadionin katsomoon. Meillä oli hyvät paikat, joista kenttä näkyi hyvin. Sieti ollakin, sillä liput olivat maksaneet noin 700 € / lippu.
Suomalaisittain tuntui erikoiselta, että sai tuoda alkoholia katsomoon. Valitettavasti tarjolla oli vain olutta, ja silloin vielä kuvittelin, ettei hyvää olutta ole olemassakaan, joten tyydyin Fantaan. Kaiken lisäksi kiersi ihmisiä antamassa täydennystä mukeihin.
Ottelu alkoi. Onneksi äänentaso oli siinä määrin siedettävä, että sain hyvin selvää avustajani selostuksesta paitsi silloin, kun oli oikein hyvä maalipaikka, jolloin puhe hukkui yleisön mekkalaan.
Mitenkäs sitä tunnelmaa sitten kuvailisi? Sehän kuulosti ihan samanlaiselta kuin telkkarissakin, mutta vain paljon kovemmin ja vaikuttavammin.
Aika pitkään näytti siltä, ettei sitä ultimaattista kliimaksia saataisi maalin muodossa, mutta lopussa Brasilia sitten onneksi teki kaksi maalia. Olin itse Costa Rican puolella, mutta olisi jäänyt harmittamaan, jos ottelu olisi päättynyt 0–0.
MM-ottelun kokeminen livenä oli huikea kokemus, mutta en kyllä noin kallista hintaa siitä uudelleen maksaisi. Ei siitä vaan sokeana niin paljoa saa irti, vaikka sain melkeinpä ammattilaistason selostuksen ja tunnelma oli loistava, mutta ei se kuitenkaan mitenkään kovin erikoista ollut. On aivan selvää, että näkevälle se ero on paljon isompi, koska mikään televisioruutu ei tietenkään välitä tapahtumia samalla tavalla kuin jos ne näkee livenä suoraan edessään.
Mutta tulipahan käytyä enkä siis missään nimessä kadu.

Ottelun jälkeen suunnattiin sitten metrolla takaisin kohti hotellia. Silloin tuli koettua, mitä ahdas metro tarkoittaa, mutta onneksi matka ei ollut kovin pitkä.
Juhannusaaton ilta jatkui sitten jalkapallon, syömisen ja juomisen parissa. Käytiin italialaisessa ravintolassa, jossa söin oikein hyvää Pasta carbonaraa. Seurannassa oli Nigerian ja Islannin välinen ottelu; peli skriinillä ja minulla korvassa norjankielinen selostus.
Siirryttiin toiseen paikkaan seuraamaan Serbian ja Sveitsin välistä ottelua. Viittasin aikaisemmin siihen, että vielä ottelun aikoihin kuvittelin, ettei hyvää olutta olisi olemassakaan. Illalla tuo kuvitelma todellakin muuttui. Avustajani on suuri oluen ystävä, joten tuli siinä sitten aiheesta puhetta. Hän suositteli kokeilemaan Kriek-nimistä olutta, joka kuin sattumalta löytyi ravintolan listalta. Ja todellakin, tykkäsin. Kriekissä oluen maku on toki varsin mieto, minkä takia siitä pidinkin, mutta kuitenkin.
Tämä toinen paikka meni kiinni jo puoliltaöin, joten siirryttiin kolmanteen paikkaan. Tässä paikassa maistoin mm. jonkin sortin vadelmaolutta, joka oli oikein hyvää sekin.
Kautta linjan Venäjän alhainen hintataso yllätti kerta toisensa jälkeen. Käytin kyllä VISA-korttiakin jonkin verran, mutta 5000 ruplaa jäi käyttämättä.

Hyvin juoneina päätettiin sitten suunnata hotellia kohti, ja tästä alkoi hiukan ikävämpi tapahtumasarja, joka, vaikka kuinka hyvin siitä olen selvinnyt, jätti ikävän varjon koko matkan ylle. Aina miettiessäni tuota matkaa tulen varmasti kaikista hienoista muistoista huolimatta muistamaan tämän episodin kaikkein voimakkaimmin.
Suomalaisittainhan on helppo ajatella, että varsinkin yöaikaan on kaikin puolin mukava ja turvallinen vaihtoehto lähteä taksilla hotellille, joten näin päädyttiin tekemään.
Taksinkuljettaja ei millään meinannut ymmärtää minne halusimme päästä. Minähän sitten tein sen, minkä olisin Suomessa vastaavassa tilanteessa tehnyt, eli otin puhelimen esiin, löin meidän hotellin Google Mapsiin, laitoin sovelluksen navigointitilaan ja annoin puhelimen kuljettajalle.
Hetkeä myöhemmin kuljettaja jätti meidät kyydistä, eikä puhelinta yhtäkkiä löytynyt millään, vaikka toistuvasti yritin venäjäksikin kysyä, missä puhelimeni oli.
Sille tielleen se jäi. Härski mulkku.
Sitten alkoi hotellin etsiminen. Minulla ei ollut enää kelloa, koska käytän puhelinta kellona, mutta käveltiin varmasti pari–kolme tuntia ennen kuin hotelli löytyi; vähän ennen kuin se löytyi lauantaiaamun ensimmäiset auringonsäteet alkoivat jo lämmittää.
Jossitteluhan on turhaa, mutta paljon asioita tuli jossiteltua ja pohdittua sen kävelymatkan ja seuraavankin päivän aikana. Joku voi sanoa, että mitä murehtimaan jonkun helvetin puhelimen katoamista. Taloudellinen tappio ei harmittanutkaan, mutta tapahtumana se vain oli ikävä; usko ihmisyyteen otti takapakkia.

Lauantai kului käytännössä kokonaan matkustellessa. Meillä kävi huono tuuri sikäli, että ratatöiden takia oli bussikuljetus Vainikkalasta Helsinkiin. Olin kotona joskus puoli kymmenen aikoihin illalla.
Seuraavana päivänä kävin hankkimassa iPhone SE:n varastetun puhelimen tilalle. En viitsinyt ostaa hirveän kallista laitetta, koska tulen luultavasti joka tapauksessa hankkimaan jonkun ensi syksynä julkaistavista iPhoneista.

Lyhyen ajan sisällä tuli koettua paljon; kukin lukija muodostakoon päässään oman kuvansa siitä kaikesta. Tykkäsin Venäjästä ja tulen varmasti käymään siellä uudestaan, mutta silloin en jumalauta anna puhelinta kenellekään.

2017 – arkista elämistä ja iso ulkomaanmatka

"Näin on yksi vuosi jälleen kulunut, mutta huomaanpa, että siitä ei oikein löydy erityisen paljon analysoitavaa, koska 2015 on ollut aika tapahtumaköyhä. Oikeastaan hyvä niin, koska elämä on siis jatkunut juuri niinkuin vuosi sitten tehdyssä merkinnässä toivoin, eli elän edelleen sitä tuiki tavallista arkea, joka kuitenkin on haaveiden täyttymys.
Viihdyn yhä erinomaisesti niin kotona kuin vaihtelevia hommia sisältävässä työssä."

Näin aloitin analyysini jo vuodesta 2015. Vuoteen 2016 nuo samat lauseet pätivät hyvin siinä missä kohta päättyvästä vuodesta 2017kin.

Vuosi sitten kuitenkin myönsin miettineeni, onko ongelmakeskeinen ATK-työ se, mitä haluan tehdä.
No, onhan sitä tullut mietittyä välillä tämänkin vuoden aikana. Monien kulkiessa työttöminä tuntuu toisaalta ikävältä valittaa vakituisesta työsuhteesta, mutta sanotaanko vaikka niin, että ajatus siitä, että minulla voisi olla annettavaa jossain muuallakin, ei ainakaan ole heikentynyt.
Töiden puolesta vuosi 2017 ei ole tarjonnut mitään valtavia mullistuksia: aika lailla samoja hommia olen tehnyt kuin ennenkin.

Vuosi sitten viittasin elämäni merkittävimpään ulkomaanmatkaan, jota toivoin voivani muistella yhtenä vuoden kohokohdista.
Niin kyllä voinkin.
Kaikki alkoi lokakuussa 2016, kun eräänä aamuna istuin keittiössä juomassa aamukahvia ja kuuntelemassa Radio Nostalgiaa.
Kanavalla mainostettiin huhtikuussa järjestettävää loistoristeilyä itäisellä Välimerellä. Joskus samanlaisia mainoksia kuunellessa olin aikaisemminkin miettinyt, että tuollainenhan voisi olla ihan mielenkiintoinen, ja oikeastaan sana "Kroatia" oli sitten se lopullisesti ratkaiseva tekijä. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut kaikenlaisesta slaavilaisesta kulttuurista, ja kun sitten muutenkin houkuttelevaan loistoristeilyyn sisältyisi käynti Dubrovnikissa, ei muuta kuin isosiskolle tekstiviestiä, että lähtisikö messiin. Ja lähtihän se.
Matka oli Loistoristeilyjen järjestämä ja samalla mainitun Radio Nostalgian kuuntelijamatka, joten matkassa oli myös kanavan juontajana tunnettu Markus Parkkinen.
Kaikki sitten alkoi pääsiäispäivänä, kun lennettiin Helsingistä Amsterdamin kautta Venetsiaan, jonka satamassa Costa Deliziosa odotti matkustajiaan.
Risteily kesti tasan viikon ja matkan varrella pysähdyttiin viidessä eri paikassa: Barissa, Korfulla, Santorinilla, Ateenassa ja Dubrovnikissa. Kussakin paikassa olimme maissa noin 5–7 tuntia.
Koska kohteisiin tutustuminen on aika visuaalista, matkan paras anti olivat mukava suomalaisporukka ja varsin huoleton all inclusive -elämä laivalla.
Kohteista voisin nostaa esille Ateenan ja Dubrovnikin. Ateenan siksi, että meillä oli paikallinen opas, joka kertoi mielenkiintoisesti kaupungista ja Dubrovnikin siksi, että se nyt vain ennakkoon oli kohteista mielenkiintoisin ja pelkästään se, että olen käynyt Kroatiassa, tuntuu ajatuksena hyvältä.
Ei tullut kauheasti shoppailtua, mutta mukaan tarttuivat kuitenkin Ateenan olympiastadion -t-paita, pari CD-levyä, Kroatia-aiheinen kahvimuki sekä toimistolle tuhottavaksi manteleita ja kuivattuja hedelmiä Dubrovnikin torilta.
Joka iltana oli illallinen, ja pöytäporukka oli aina sama, joten joihinkin ihmisiin tuli tutustuttuakin. Juttua riitti niin urheilusta (seurannassa olivat Tapparan ja KalPan väliset Liiga-finaalit) sekä tietenkin, musiikkikanavan kuuntelijamatkasta kun oli kyse, musiikista.
Nuo yhteisölliset illallishetket kohosivat ehkä risteilyn hienoimmaksi kokemukseksi. Kaikki kunnia hienoille ruuille, mutta minä nyt en vain osaa arvostaa hyvää ruokaa, vaikka paljon hyvää toki tuli syötyäkin. Ei mitään oikein järisyttävän hyvää drinkkiäkään kävellyt vastaan, kun suosikikseni sittemmin kohonnut valkovenäläinen löytyi suomalaisbaarista vasta matkan jälkeen, mutta olihan käteväää, kun ei alkoholista(kaan) tarvinnut erikseen maksaa.

Voisin ilman muuta lähteä loistoristeilylle uudelleen, mutta ehkä kuitenkin räätälöisin tuohon samaan hintaan jotain itselleni mielekkäämpää ja mieleen jäävämpää, kuten vaikka sitten mahdolliseen Pietarin-reissuun ensi kesänä, kun kaupungissa pelataan jalkapallon MM-kisoja.

Kun nyt urheiluun päästiin, yritetään miettiä kuluneen vuoden sykähdyttävimpiä urheiluhetkiä, joita ei liiemmin ollut. Kyllä se taitaa mennä tuonne live-urheilun puolelle ja Lahden MM-kisoihin. Satuin olemaan paikan päällä katsomossa, kun Iivo Niskanen voitti MM-kultaa. Oikein sykähdyttävään urheiluhetkeen liittyy usein jännitys, joka Niskasen voittohiihdosta puuttui, mutta erityisesti Suomen kansallislaulu oli upea kokemus. Soihan kansallislaulu myös esimerkiksi ennen Jokereiden jokaista KHL-peliä, mutta nyt se sentään soi suomalaisvoittajan kunniaksi; oli todella upea hetki!
Live-urheilusta pitää myös nostaa esiin ylivoimaisesti huikein tunnelma, jonka koskaan olen päässyt kokemaan. Se infernaalinen meteli ja kannustus Suomen ja Kreikan välisen EM-koripallo-ottelun yhteydessä oli mahtavaa. Suomihan tuon ottelun voittikin, vaikka EM-kisat sitten sai varsin tylyn päätöksen pudotuspelivaiheen ensimmäisellä kierroksella, kun Italia oli ylivoimainen.

Muutamassa konsertissakin tuli käytyä vuoden aikana. Erityisesti mieleen jäivät Tiksi-festivaali ja Haloo Helsinki! -yhtyeen keikka Hartwall-arenalla.
Jos joskus vuosia sitten olin sitä mieltä, että kaikki hyvät artistit ovat kuolleet, tilanne on onneksi siitä muuttunut. Nuo Tapio Rautavaarat, Rauli Somerjoet, Kirkat ja Tapio Heinoset ovat edelleen hienointa mitä voin kuvitella, mutta rinnalle on myös noussut uusia, keikkailevia artisteja ja yhtyeitä. Tiksi-festivaalin ensimmäinen päivä olikin aika huikeaa tykitystä, kun lavalla kävivät niin Ellinoora, Sanni, Kaija Koo kuin Haloo Helsinki! Lauloin ääneni käheäksi.

Laulamisesta puheen ollen päänsä on myös nostanut karaoke-harrastus. Jos kuluneen vuoden alussa olin laulanut karaokea tasan kerran, tuo lukema on moninkertaistunut tänä vuonna. Olen muutamaan otteeseen käynyt kaverin kanssa Mellunmäen metroaseman lähellä sijaitsevassa ravintolassa/baarissa, jonka perjantai- ja lauantai-iltoihin kuuluu karaoke. Siellä on sitten tullut sekä laulettua että juotua huolella pilkkuun asti, ja ne illat ovat kerta kaikkiaan olleet todella onnistuneita kokemuksia. Kyllähän te tiedätte sen fiiliksen, kun pidetään hauskaa loistoseurassa; sitä ei juuri mikään voita.

Arjen luxushan on hieno asia. Aloitin syksyllä uuden kahviharrastuksen hankkimalla kahvimyllyn ja uuden keittimen. Ostan siis nykyisin kaikki kahvini papuina ja jauhan sen itse ennen keittämistä. Kotona vietettävät hetket kahvikupposen ääressä, joita kuitenkin on aika paljon, maistuvat nykyisin valtavan paljon paremmilta kuin ennen.
Suosittelen tuota muuvia kaikille, jotka kahvista tykkäävät ja ovat valmiita satsaamaan hiukan rahaa siihen, koska pavuthan ovat huomattavasti kalliimpia ja ne kuluvat nopeammin kuin perinteiset tiiliskivipaketit.

Teknisellä rintamalla vuoden merkittävin hankinta oli uusi kannettava tietokone, malliltaan Lenovo ThinkPad T470p. Kallis, mutta spekseiltään varsin asiallinen kone (I7-prosessori ja 16 GB keskusmuistia) on osoittautunut loistavaksi, mitä nyt yli kahden tonnin koneelta ei voi muuta vaatiakaan.
Uutta iPhonea en vakavasti harkinnut vuoden aikana, mutta Applen tuotteita tuli kuitenkin hankittua: langattomat Air Pods -kuulokkeet ja Smart Battery Case -akkukuori. Molemmat ovat jatkuvassa käytössä ja ovat osoittautuneet loistohankinnoiksi nekin.

Jos vuosi 2017 oli urheilun puolesta köyhä, samaa ei totisesti voi sanoa alkavasta vuodesta. Kerroin vuosi sitten julkaistussa merkinnässä siitä, että ajoitin lomani kesäolympialaisten kohdalle. Tein saman uudelleen, eli talviloma kuluu kokonaan Pyeongchangin talviolympialaisia seuratessa.
Ja kesällähän on sitten jalkapallon MM-kisat venäjällä. Kaikki jalkapallon arvokisat ovat tällaisen jalkapallofanin herkkua, ja herkullisuutta saattaa tosiaan lisätä mahdollinen käynti paikan päällä jossain ottelussa.

Änkytin tekstin alussa jotain, ettei tästä vuodesta löytyisi erityisen paljon analysoitavaa. No, tässä 900 kirjoitetun sanan raja jo ylittyi, joten kai sitten jotain löytyi.
Tässä kohtaa kuitenkin tähän asti päässeille oikein hyvää uuttavuotta! Mitä jos yrittäisin julkaista jonkun tekstin ennen vuoden 2018 analyysiä? No, en lupaa mitään, koska en halua ottaa asiasta paineita. Mutta jos kirjoituttaa, julkaisen tietenkin.
Julkaiskaa tekin alkavan vuoden aikana jotain, koska sanottavaa teillä kaikilla kyllä on!

2016 – seuraava arkinen vuosi, jonka aikana kuitenkin heräsin miettimään

"Näin on yksi vuosi jälleen kulunut, mutta huomaanpa, että siitä ei oikein löydy erityisen paljon analysoitavaa, koska 2015 on ollut aika tapahtumaköyhä. Oikeastaan hyvä niin, koska elämä on siis jatkunut juuri niinkuin vuosi sitten tehdyssä merkinnässä toivoin, eli elän edelleen sitä tuiki tavallista arkea, joka kuitenkin on haaveiden täyttymys.
Viihdyn yhä erinomaisesti niin kotona kuin vaihtelevia hommia sisältävässä työssä."

Näin aloitin analyysini vuodesta 2015, ja vuoteen 2016 nuo samat lauseet pätevät hyvin.
Mitään suurta mullistusta pari viikkoa sitten päättynyt vuosi ei tarjonnut; arkinen juna sen kuin puksutti eteenpäin samaa tasaista vauhtia kuin aikaisemmin.
Viime vuonna tosin mietin välillä, onko ongelmakeskeinen ATK-työ todella se, mitä haluan tehdä. Työni on kuitenkin hyvin pitkälti ongelmien ratkaisemista, ja kun ongelmia kasaantuu, tulee helposti riittämättömyyden tunnetta ja stressiä.
Kuka nyt tuosta vain vakituisen työpaikan jättäisi, ja työyteisö on parasta mitä voin kuvitella, mutta tällaisia ajatuksia on kuitenkin ollut.
Tilanteen kriittinen tarkastelu on varmasti ihan tervettäkin.
Se on joka tapauksessa selvää, että jonakin päivänä tulen suuntautumaan jonnekin ihan muualle, vaan en vielä tiedä minne.
ATK-ala on ilman muuta suurimmaksi osaksi mielenkiintoinen ja mukava, mutta on tunne, että minulla voisi olla annettavaa jossain muuallakin.

Vuosi 2016 oli vilkas urheiluvuosi, joista jäi mieleen kolme erityisen sykähdyttävää hetkeä: Kasperi Kapasen ratkaisumaali alle 20-vuotiaiden MM-finaalissa, Mira Potkosen olympiamitali sekä salibandyn maailmanmestaruus. Näistä en osaisi valita sykähdyttävintä.
Ajoitin lomani elokuulle, joten pystyin seuraamaan Rion olympialaisia erittäin tarkasti. Ne olivat yksi tämän vuoden ehdottomista kohokohdista; puhelin Älä häiritse -tilassa ja 16 päivää silkkaa urheilun juhlaa.
Live-urheilussakin tuli käytyä. Erityisesti mieleen jäivät HJK:n ja HIFK:n välinen Stadin derby sekä Helsinki Roostersin ja Porvoo Butchersin välinen Vaahteraliiga-ottelu. Stadin derbyssä oli huikea tunnelma ja ottelu oli muutenkin dramaattinen. Amerikkalaista jalkapalloa en ollut käynyt ennen seuraamassa paikan päällä ja mukava ilta hyvässä kevätsäässä jäi mieleen.
Ilman loistavaa henkilökohtaista avustajaa monet hienot urheilukokemukset olisivat jääneet kokematta. Yhteistyömme on erittäin saumatonta ja hän pystyy selostamaan lajia kuin lajia, aina jääpallosta jenkkifutikseen.

Musiikin rintamalla tapahtui, niinkuin blogistakin näkee. Vuoden merkittävimpiä ilmiöitä olivat Neil Young ja Chris Rea, joiden musiikkia tuli kuunneltua enemmän kuin aikaisemmin.
Uusi musiikki nosti päätään ja sewurasin Vain elämää -ohjelmaa tarkemmin kuin koskaan, kohokohtana Suvi Teräsniskan Puolikas.

Alkaneena vuonna tulen tekemään elämäni merkittävimmän ulkomaanmatkan, jota toivottavasti voin muistella yhtenä vuoden kohokohdista. Muita ihmeellisiä suunnitelmia ei ole, mutta koskaanhan ei tiedä, mitä eteen tulee.

Ei sitten muuta kuin hyvää alkanutta vuotta kaikille. Nauttikaa arjesta ja seuratkaa intuitiota!

Näkökulma: Fuck Off, piippaukset!

Formuloita seuraavat tietävät eilisen tapahtumasarjan, jonka yhteydessä Sebastian Vettel kävi kuumana kilpailujohtaja Charlie Whitingille. Vettel pyysi radion välityksellä Whitingiä painumaan helvettiin käyttäen kaikille vähänkin englantia osaaville hyvinkin tuttua "fuck off" -ilmaisua. F-alkuinen sana oli, kuten aina vastaavissa tilanteissa, kuitenkin korvattu piippauksella. Mutta come on. Me kaikki miljoonat ja taas miljoonat TV-katsojat tiedetään täsmälleen, mitä Vettel oikeasti oli sanonut. Ja voisinpa väittää, että yhdeksän kymmenestä piippauksesta, joita kuitenkin yleensä aina tulee muutama F1-kilpailua kohti, nimenomaan korvaavat fuck-sanan sen erilaisissa muodoissaan.
Joten mikä onkaan enää tämän typerän piippauksen merkitys?
Radioliikenne tulee toki aina viiveellä, mutta kuinka paljon viivettä lisää se, että joku käy tarvittaessa lisäämässä oikeaan kohtaan piippauksen? Kiinnostaisi oikeasti tietää, minkälainen tekninen toteutus tuossa on takana.
Mieleeni nousee toinen tapaus, jossa erään baseball-joukkueen valmentaja menettti malttinsa täydellisesti lehdistötilaisuudessa. Lyhyen ajan sisällä tuli aivan uskomaton määrä kirosanoja. Etsin, mutta en onnistunut löytämään sensuroimatonta versiota lehdistötilaisuudesta, enkä enää kuollaksenikaan muista tarkempia yksityiskohtia tapauksesta.

Mutta sitten siirrytään pois kansainvälisiltä areenoilta vaikkapa Suomen jäähalleihin. Kuunnelkaa vaikka tämä Mikael Kotkaniemen avautuminen. Tuokin video on vapaassa jakelussa Youtubessa, kaiken lisäksi seuran omalla kanavalla, eikä sensuurista tietoakaan.
Rion kisoja seuranneet muistavat, että Petra Olli kiroili Ylen haastattelussa. Se oli toki suora haastattelu, mutta en minä ainakaan ole kuullut siitä mitään sensuroitua versiota, ja suurin osa haastattelun nähneistä ja kuulleista voinevat allekirjoittaa, että sensurointi olisi pilannut koko tunnelman varsin tehokkaasti.

Nämä ovat toki vain hajaesimerkkejä, enkä minä seuraa etenkään kansainvälistä mediaa niin paljon, että aiheeseen olisi laajempaa näkökulmaa, mutta silti kysyn: onko kiroilu kielletympää esimerkiksi Yhdysvalloissa? Ja jos näin on, miksi?
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että sankarimme Sebastian Vettel ja Mikael Kotkaniemi menivät liian pitkälle, mutta eiväthän piippaukset Vettelin tapauksessa millään lailla lievennä hänen sanojaan ja niiden merkitystä.
Ja jos kyse on siitä, että formulat tulevat hyvään katseluaikaan ja että ei haluta lasten kuulevan fuckia, niin kyllä he aivan varmasti kuulevat sitä ihan riittävästi muutenkin. Vai väittääkö joku, että hyväkäytöksinen pikku-Jürgen alkaa kiroilla, koska hänen suuri idolinsa sebastian vettel huusi "fuck off!" tiimiradioon pari kertaa. Tuskinpa.

Yhteenveto: antakaa ihmisten puhua aina ja kaikissa tilanteissa avoimesti ja käyttäkää sensuuripiippausihmisten resursseja johonkin tähdellisempään! Se on puhujasta kiinni, kiroileeko hän vai ei.

16 päivää iPhone 7:n kanssa: hyvinhän tuo pelittää, mutta ei mitään tajunnan räjäyttävää

Minä olen niitä ihmisiä, jotka vaihtavat puhelinta melko usein. Yhdeksän vuoden aikana olen omistanut kuusi älypuhelinta: kolme Nokian Symbian-puhelinta ja nyt kolme iPhonea.
Jo varhaisessa vaiheessa oli aika selvää, että iPhone 6 vaihtuisi iPhone 7:ään jossain vaiheessa, mutta julkistuksen jälkeen alkoi käydä yhä selvemmäksi, että en malttaisi odottaa kovin pitkään – enkä malttanutkaan.
Niinpä suuntasin syyskuun 20:ntenä kohti Itiksen Giganttia, josta hankin 128 GB:n muistilla varustetun kullanvärisen iPhone 7:n ja siihen nahkakuoren.

Käyttöönotossa ilmeni ongelmia, kun varmuuskopiosta palauttaminen jostakin syystä ensimmäisellä yrityksellä epäonnistui. Eikä siinä kaikki, VoiceOver-ruudunlukuohjelma mykistyi enkä pystynyt käyttämään puhelinta ollenkaan. Onneksi löytyi lopulta ratkaisu, joka oli palautustila. Siihen pääsee painamalla virtanappia ja äänenvoimakkuutta pienemmälle yhtä aikaa laitteen ollessa yhteydessä tietokoneeseen, jolloin iTunes kysyy, mitä halutaan tehdä. Tällöin valitaan "Palauta", ja iPhone palautuu alkutilaansa, eli siihen tilaan, jossa se on käynnistyessään ensimmäisen kerran.
Toisella yrittämällä varmuuskopiosta palauttaminen onnistui ongelmitta.
Syytä tähän ongelmaan en todellakaan tiedä; toivottavasti näin ei muille käy. Rankka ilta oli, eikä Suomen World Cup -tappio Ruotsille tuntunut missään tämän tekniikkataistelun keskellä. Toki tuntui sitäkin paremmalta, kun sain kuin sainkin laitteen tulille omin avuin.

Ulkonäöltään iPhone 7 on käytännössä täsmälleen samanlainen kuin iPhone 6. Takakamera on kuitenkin hiukan eri paikassa ja linssi on isompi, joten ei kannata laskea sen varaan, että 6:n tai 6S:n kuori sopii 7:ään.

Sitten niihin kohua herättäneisiin asioihin:
Perinteinen 3,5 mm:n kuulokeliitäntä puuttuu. Aika applemainen muuvi, joka ei missään kohtaa itseäni ihan kauhean hirveästi ärsyttänyt. Tietysti olisi ollut kiva, jos se olisi säilynyt, mutta aika harvoin joudun lataamaan puhelinta ja käyttämään langallisia kuulokkeita yhtä aikaa, mitä siis ei enää voi tehdä, koska kuulokkeet menevät laitteen lightning-liitäntään, eli samaan kuin virtapiuha.
Luultavasti en tule hankkimaan Bluetooth-kuulokkeita, koska niitä käytettäessä on viivettä toiminnon ja VoiceOverin puhumisen välillä, ja pääasiallinen käyttö on kuitenkin netin ja sosiaalisen median selaamista yms.
IPhone 7:n mukana tulevat kuulokkeet ovat käytännössä identtiset iPhone 6:n mukana tulleiden kanssa, sekä äänellisesti että ulkonäöllisesti. Piuha on vain hiukan pidempi ja toisessa päässä on tietenkin lightning-liitin.
Laitteen mukana tulee myös Lightning -> 3,5 mm -adapteri. Onneksi niin, koska aina silloin tällöin kytken iPhonen mikseriin, jolloin ei muuta vaihtoehtoa ole.

Etenkin näkövammaisten keskuudessa hiukan huolta aiheutti se, että iPhone 7:n kotipainike ei enää ole mekaaninen painike, vaan sen painaminen perustuu kosketukseen. Huolet ovat aiheettomia sikäli, että painikkeen kohdalla on aivan samanlainen syvennys kuin aikaisemminkin, eli sen löytäminen tunnustamalla ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Kun tästä kohdasta painaa iPhonen ollessa päällä, laite antaa ikään kuin painamista vastaavan haptisen palautteen, eli laitteessa tuntuu napautus sekä silloin, kun painike painuu alas että silloin, kun siitä päästetään irti. Oikeasti painike ei siis liiku milliäkään. Kaiken lisäksi haptisen palautteen voimakkuutta voi säätää yleisistä asetuksista löytyvästä Kotipainike-kohdasta.
Uuteen kotipainikkeeseen tottuminen ei omalla kohdallani ole tuottanut ongelmia lainkaan. IPhone 6 vaihtoi jo omistajaa, mutta jos nyt ottaisin sen käteen, saattaisi jopa tuntua oudolta, kun kotipainike oikeasti liikkuu.

Uutuus, jota itse odotin paljon, oli stereokaiuttimet. Toinen kaiuttimista sijaitsee samassa paikassa kuin aikaisemmissa iPhoneissa, eli latausliitännän oikealla puolella. Toisen kaiuttimen ääni tulee puhelimen luurista. VoiceOver-käytössä stereokaiuttimista ei juurikaan ole hyötyä, paitsi tietenkin jos haluaa pitää puhelinta samassa asennossa kuin puhelimeen puhuttaessa. Musiikinkuuntelussa stereokaiutin on oikein kiva. Laitteen ollessa vaaka-asennossa stereokuva on hyvinkin havaittavissa.
Sanoisin, että puhelinkäytössä luurista tuleva ääni kuulostaa paremmalta kuin iPhone 6:ssa.
Ja kun ääniasioihin päästiin, pitää myös kehua iPhone 7:n mikkiä, joka kuulostaa todella hyvältä. Sanelin-sovellusta käytettäessä on suorastaan valtava ero 6:een verrattuna. Itse olen viime aikoina käyttänyt Audio Memos -nimistä sovellusta, joka kiertää Sanelimen ja monien muiden sovelluksien käyttämät äänityssuodattimet, mutta silläkin nauhoitettaessa on selkeä ero 7:n hyväksi.

Odotin myös sitä, että vihdoin pääsisin käyttämään 3D-kosketusta, joka tuli uutena ominaisuutena 6S-malleihin. 3D-kosketus on toiminto, joka tunnistaa, kuinka kovaa näyttöä painetaan. 3D-kosketuksen avulla voidaan muun muassa avata kuhunkin appiin liittyvä pikavalikko. Koska en ole ollut tottunut käyttämään toimintoa, se ehkä hakee parasta potentiaaliaan vielä, minkä lisäksi 3D-kosketusta luutavasti tullaan hyödyntämään jatkossa enemmän. vasta tänään kuitenkin huomasin, että 3D-kosketuksella voi aktivoida kohteita (mikä normaalisti VoiceOver-käytössä tapahtuu näytön kaksoisnapautuksella). Niin tai näin sanoisin, että 3D-kosketus ei ole mikään käänteentekevä toiminto, jonka vuoksi kehottaisin ihmisiä vaihtamaan puhelinta.

Sitten yleisiin huomioihin. IPhone 7 on, jos ei selkeästi, niin ainakin huomattavasti nopeampi kuin iPhone 6. Etenkin näytön avaaminen sormenjäljellä sujuu paljon rivakammin. sovellukset aukeavat myös nopeammin. Sihisevää ääntä en ole saanut aikaiseksi, mutta en varmasti ole kuormittanut puhelinta riittävästi.
Akunkestossa en ole huomannut eroa iPhone 6:een, mikä on pieni pettymys, varsinkin kun iPhone 6 oli aktiivisessa käytössä puolitoista vuotta. Toki akunkestoon on vaikea kiinnittää hirveän tarkasti huomiota, kun se riippuu niin paljon siitä, mitä laitteella tekee kullakin latauksella.
IPhone 7 on vesitiivis. Toivon, että en joudu testaamaan tätä ominaisuutta, mutta näin YouTubessa videon, jossa sen vesitiiviyttä testattiin huolella hyvin tuloksin.
Kaksikin kertaa kävi niin, että vettä pääsi iPhone 6:n kuulokeliitäntään, jolloin laite kuvitteli, että siihen oli kuulokkeet yhdistettynä, eikä sen kaiutin toiminut. Toivottavasti tätä ei tapahdu uuden iPhonen kanssa. Joskus meinaan oikeasti joutuu käyttämään puhelinta sateessa.

Olen niin parantumattoman uudistushaluinen ja tekniikkafriikki, että jälkikäteen ajatellen en missään nimessä jättäisi tätä hankintaa tekemättä, mutta siitä voidaan kyllä keskustella, oliko siirto iPhone 6:sta 7:ään todella 889 euron arvoinen. Uusi puhelin on toki kaikin puolin toiminut hyvin, mutta ei se mitään tajunnan räjäyttävää tarjoa.
Suurimmat plussat ovat laitteen nopeus, parempi mikki, tietyissä tilanteissa stereokaiutin ja uusi kotipainike, josta kyllä olen oppinut tykkäämään.
En laske perinteisen kuulokeliitännän puuttumista miinukseksi, koska sehän oli hyvinkin tiedossa ennakkoon, mutta akunkestolta odotin enemmän.

Että sellainen perkaus. Toivottavasti tästä oli edes yhdelle kenties puhelinvaihtoa harkitsevalle iloa ja hyötyä. Ja jos ei ollut, niin sitten ei ollut; tulipahan kirjoitettua.

Liikaa säröä Jaffalan illassa – mutta hyvävireinen Old Man!

Tästähän uhkaa tulla silkka keikka-arvostelublogi. No, tokkopa se ketään haittaa. Eikä sillä ole väliä, vaikka haittaisikin.

Niinkuin jo aikaisemmin kävi ilmi, hankin liput Neil Youngin konserttiin. Eilen odotettu päivä vihdoin koitti ja suunnattiin siskoni kanssa alkuillasta Hartwall-Arenalle.

Keikka alkoi noin klo 20.10, eikä se juuri kauniimmin olisi voinut alkaa, kun Young itseään koskettimilla säestäen lauloi After the Goldrushin. Heti mieleen valtasi todella mukava tunne: Youngin ääni soi laulajan ikään nähden kauniisti. Tästä tulisi varmasti huikea ilta.
Konsertin alussa Young säesti itseään milloin kitaralla, milloin koskettimilla, lauloi ja soitti tietenkin huuliharppua. Mutta parani vain. Bändi (Promise of the Real) tuli hiljaa mukaan ja upeat Harvest Moon -levyn kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend sekä hitit Only Love Can Break Your Heart ja Old Man olivat keikan parasta antia.
Sitten, jo ennen puoltaväliä, akustinen kitara ja huuliharppu laitettiin sivuun käytännössä loppukeikan ajaksi. Vain Wolf Moonissa edellä mainitut soittimet pääsivät enää esiin. Niiden tilalle tulivat särökitarat ja syntetisaattorit. Meininki jatkui toki hyvänä, mutta itse en pitänyt siitä läheskään yhtä paljon kuin rauhallisemmista kappaleista. Kovin montaa kappaletta en tunnistanut. Down By the Riverin bongasin ja se oli muuten piiiitkä... Varmasti yhtä pitkä kuin studioversio (9 minuuttia ja 17 sekuntia).
Monissa kappaleissa loppusoinnut venytettiin todella pitkiksi ja niiden aikana tehtiin sitten mitä kummallisempia ääniä kitaroilla ja koskettimilla.
Yhä edelleen Youngin ääni soi hienosti ja soveltui hyvin raskaampaankin musiikkiin, mutta kyllä ne (oletettavasti) tärkeät sanomatkin jäi kuulematta Youngin laulun hukkuessa kaiken muun alle.
Young ei puhunut käytännössä mitään konsertin aikana, vaan soitti ja lauloi jotain kolmattakymmentä biisiä kolmen tunnin aikana. Artistin kiitettyä Suomea ja Helsinkiä ensimmäisen kerran yleisö taputti, kunnes tuli lisää, ja loppuun kuultiin vielä Cinnamon Girl ja kappale, jota en tunnistanut.

En voi sanoa olevani pettynyt, koska konsertti oli hyvä, mutta se olisi tosiaan voinut olla vielä parempi. Oli kappaleita, joiden kuulemista etukäteen vähän odotin, kuten Helpless, Hey Hey, My My (mieluiten akustisena versiona) ja oikein hyvin Young olisi voinut laulaa edes Rockin' In the Free Worldin tai Powderfingerin, kun nyt kerran rock-meiningillä mentiin.

Eilinen keikka ansaitsee 3,5/5 kultaista sydäntä. Jos Neil Young tulee Suomeen vielä, suosittelen ilman muuta lähtemään. Itse ehkä jätän väliin.

Tapani suorastaan yllätti kansan – tai ainakin minut

Viikko sitten kävin Savoy-teatterissa kuuntelemassa Tapani Kansan konserttia. Päivämäärä oli 9. maaliskuuta, joten taiteilija vietti omaa syntymäpäiväänsä esiintymisen merkeissä.
Kansalle tuli jo 67 vuotta täyteen, ja hän kertoi heti ensimmäisessä spiikissä, että oli varsinkin edellisenä päivänä kärsinyt erittäin kovasta flunssasta. Siinä vaiheessa mietin kyllä, että mitähän tästä mahtaa tulla.
Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kiinnitin huomiota siihen, kuinka puhtaasti ja kauniisti myös korkeimmat kohdat kuitenkin soivat. Flunssa toki kuului hiukan äänessä, mutta kuulemma heikko olo näkyi huomattavasti enemmän kuin kuului.
Tuo ensimmäinen kappale oli Mummon kaappikello.

Konsertti oli jaettu neljään selkeästi eriteltyyn teemaan: Toivo Kärki, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja Tapani Kansa itse.
Kansaa säesti kolmen soittajan yhtye, jossa soittivat Tessa Virta (piano / haitari), Peter Engberg (kitara) sekä Olli Peuhu (basso).
Kappaleiden välissä Tapsa itse jutteli rennosti biiseistä ja niiden tekijöistä. Kuulijalle tuli tunne, etteihän pahemmin ollut spiikkejään miettinyt etukäteen, vaan kertoili asioita luontevasti, juuri sillä tavalla kuin ne mieleen tulivat.

Kauniisti soiva laulajan ääni, luontevat välispiikit ja pieni yhtye loivat lämminhenkisen tunnelman aina alusta loppuun saakka.
Konsertin aikana kuultiin paljon tuttuja kappaleita, kuten Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu, Reissumies ja kissa, Lauluni aiheet sekä Kansan omista hiteistä mm. Veikko Nieminen, Käymme yhdessä ain, Tulkaa tytöt takaisin ja konsertin nimikkokappale Kuljen taas kotiinpäin. Olavi Virta -teema oli erilainen kuin Tapio Rautavaara, sillä siinä ei kaikkein suurimpia hittejä tullut, vaikkakin toki niin Punatukkaiselle tytölleni kuin Yö kerran unhoa annoit tunnettuja ovatkin. Hopeista kuuta, Täysikuuta tai Mustasukkaisuutta ei kuultu, vaikka Kansa on levyttänyt ne kaikki. Sen sijaan kuultiin muutama hiukan harvempi Olavi Virran kappale. Toivo Kärki -teemassakin oli muutama harvinaisempi kappale, josta erityismaininnan ansaitsee Odotan sinua niin, joka kuuluu harvoihin kappaleisiin, jotka Kärki sävelsi nimenomaan Kansan sanoihin.

Tietenkin yleisö lauloi päivän sankarille Paljon onnea ja hänelle tuotiin myös kukkia.
Tapani Kansa oli lopettamassa Tulkaa tytöt takaisin -kappaleeseen, mutta yleisön innokkaiden taputuksien jälkeen tuli vielä yksi, joka oli varsin yllättävä: Oskar Merikannon Laula tyttö. Se oli oivallinen päätöskappale, koska koko konsertin ajan olin miettinyt sitä, että Kansan ääni on sävyltään yhä aika samanlainen kuin Oskar Merikannon kauneimmat laulut -levyllä, joka löytyy minulta LP:nä, eikä sen lisäksi uudempaa Tapani Kansan musiikkia ihan hirveästi ole tullut kuunneltua. Tuo levy on vuodelta 1988, ja niihin aikoihin Kansan laulusaundi oli hyvin erilainen kuin 70-luvun hittivuosina.

Konsertti kesti väliaikoineen yli kaksi tuntia, mutta silti jäi tunne, että se olisi saanut jatkua. Se on aina hyvän konsertin merkki. Jos Tapani Kansa on maisemissa ja vähänkin kiinnostaa, suosittelen lämpimästi! Voisin itsekin mennä toisen kerran.

Konserttilippu kiven takana – välillä oli vähän Helpless fiilis

Kuuntelin viime viikon keskiviikkona työnteon ohessa Radio Nostalgiaa, kun Neil Youngin Cinnamon Girlin intro pärähti soimaan. Intro on aika pitkä, joten juontajalla oli hyvin aikaa kertoa kuuntelijoille, että Neil Young on tulossa Hartwall Arenalle kesällä. Olen viime aikoina innostunut jonkin verran Youngista, ja sillä hetkellä päätin, että siihen konserttiin on päästävä.
Aloin selvittää asiaa ja ilahduin nähdessäni, että Lippupiste myy lippuja konserttiin.
Kun edellisellä kerralla olin käyttänyt Lippupistettä, olin saanut R-kioskilta lunastettavan saattajalipun Bisonsin ja TsSKA Moskovan väliseen koripallo-otteluun yhdellä puhelinsoitolla ilman mitään ongelmia.
Saattajalipulla tarkoitetaan siis lippua, joka on yhden lipun hintainen, mutta siinä on kaksi paikkaa; yksi vammaiselle ja toinen saattajalle. Tämä on reilua ja tarkoituksenmukaista, koska jos en olisi sokea, voisin tietenkin lähteä yksin konserttiin, eikä minun silloin tarvitsisi maksaa kuin yhdestä lipusta.

Soitin ensin Lippupisteelle, josta kuitenkin sanottiin, että lippuja ei enää voi varata ja että minun pitäisi mennä Lippupisteen myyntipisteelle ostamaan lippu.
Soitin seuraavaksi Hartwall Arenalle. Sieltä sanottiin, että he eivät voi myydä lippuja, mutta luvattiin selvittää asiaa. Ei kuitenkaan kuulunut mitään (ehkä olisi pitänyt malttaaa odottaa pidempään), mutta soitin kuitenkin seuraavana aamuna Lippupisteen puhelinpalveluun toisen kerran.
Tällä kertaa sanottiin, että minun kannattaisi olla yhteydessä Lippupisteen kuluttajapalveluun.
Soitin siis Lippupisteen kuluttajapalveluun ja selitin asiani jo neljännen kerran. Nyt asia nytkähti eteenpäin, koska henkilötietoni otettiin ylös ja luvattiin olla konsertin järjestäjään yhteydessä asian tiimoilta.

Vajaata viikkoa myöhemmin sain sähköpostia, että saattajalipun voi saada ainoastaan pyörätuolipaikoille tai permannolle. Tämä itsessään on erittäin huono asia, koska tiedän kokemuksesta, että äänet kantautuvat huonosti invatasanteelle, jossa pyörätuolipaikat ovat, enkä sitäpaitsi haluaisi viedä tilaa sellaisilta, jotka oikeasti ovat pyörätuolissa. Seisoskelu permannolla ei sekään oikein houkuttanut. Tästä ei siis voida syyttää Lippupistettä, vaan konsertin järjestäjää. Konsertin järjestäjä on käsittääkseni syyllinen siihenkin, että lippujen varaus oli mahdollista vain kaksi päivää sen jälkeen, kun liput olivat tulleet myyntiin. Sitäkään en kyllä ymmärrä, koska eihän kukaan ehdi siinä ajassa saada tietoa tapahtumasta. Itsekin olisin varmasti missannut sen, jollen olisi sattunut kuuntelemaan Nostalgiaa juuri silloin.
Sähköpostiviestissä luki vain, että lipun voi ostaa myyntipisteeltä. Ajattelin, että minähän en ala junailemaan itseäni Lippupisteen myyntipisteelle, jos ei oikeasti ole pakko. Eiväthän vammattomienkaan tarvitse lähteä minnekään myyntipisteelle, koska he voivat ostaa lipun suoraan verkkopalvelusta. Edes pyörätuolipaikoille ei voi ostaa lippuja netistä väärinkäyttöriskin takia.
Vuorossa oli siis jo viides puhelu, kun soitin uudelleen Lippupisteen kuluttajapalveluun.
Tällä kertaa jäätiin selvittelemään, voisiko lipun maksaa puhelimessa luottokortilla ja sen jälkeen saada postitettua.
Hetkeä myöhemmin soitettiin takaisin ja kerrottiin, että koska minulla on VISA Electron, se ei onnistu.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis käydä Lippupisteen myyntipisteellä.
Sattumalta olin onneksi juuri samana päivänä menossa avustajani kanssa HIFK:n jääkiekko-otteluun, johon muuten niin ikään olin saanut (Lippupalvelun kautta tällä kertaa) R-kioskilta lunastettavan saattajalipun.
Käytiin siinä samalla Lippupisteen Itiksen myyntipisteellä ja sain vihdoin lipun ostettua.

Lopputulos on siis se, että sunnuntaina 3.7. käyn luultavasti äidin kanssa Hartwall Arenalla kuuntelemassa Neil Youngia ja häntä säestävää Promise of the Real -yhtyettä, mutta sen vain sanon, että jos konsertti olisi vähänkin vähemmän kiinnostanut, en olisi käynyt tätä prosessia läpi.
Toki on sanottava, että joka paikassa sain erittäin asiallista palvelua, enkä sinänsä voi syyttää Lippupistettä mistään, mutta yleisellä tasolla riittää totisesti kehitettävää.
Itseäni voin syyttää, koska jos heti olisin uskonut, että minun oikeasti pitää mennä myyntipisteelle, olisin säästynyt paljolta vaivalta. Halusin vain viimeiseen asti toivoa olevani muiden kanssa tasa-arvoinen, mutta tässä tapauksessa en ollut, mikä on harmi.
Pointti on siis se, että vuonna 2016 pitäisi todellakin aina ja kaikissa tilanteissa voida hoitaa tällainen asia etänä millään *tähän kohtaan kirosana* myyntipisteellä käymättä. Yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että olisin saanut tämän tiedon vaikka huomenna, enkä olisi ehtinyt järjestää tapaamista avustajan kanssa ja pahimmassa tapauksessa liput olisivat voineet loppua kesken.

Lippu odottaa nyt kuitenkin laatikostossa ja voin alkaa odottaa tunnelmallista heinäkuista sunnuntai-iltaa – onneksi!

2015 – aika arkinen vuosi

Näin on yksi vuosi jälleen kulunut, mutta huomaanpa, että siitä ei oikein löydy erityisen paljon analysoitavaa, koska 2015 on ollut aika tapahtumaköyhä. Oikeastaan hyvä niin, koska elämä on siis jatkunut juuri niinkuin vuosi sitten tehdyssä merkinnässä toivoin, eli elän edelleen sitä tuiki tavallista arkea, joka kuitenkin on haaveiden täyttymys.
Viihdyn yhä erinomaisesti niin kotona kuin vaihtelevia hommia sisältävässä työssä. Työpaikka siirtyi tämän vuoden keväällä, mutta työmatka lyheni, joten se oli vain hyvä asia. Varsinkin loppuvuodesta on kuitenkin ollut jonkin verran stressiä töissä, mutta pieni irtiotto tässä ennen vuodenvaihdetta on tehnyt todella hyvää.

Ennen vuotta 2015 en ollut käynyt pohjoismaiden / Viron ulkopuolella. Kuluneen vuoden aikana olen käynyt peräti kolme kertaa Saksassa ja kerran Tšekissä. Työmatkat veivät Frankfurtiin, Schwerteen ja Konstanziin, kun taas syyskuun alussa kävin neljän päivän lomamatkalla Prahassa. Kaikista matkoista jäi hyviä muistoja.
Tietenkään ei sovi unohtaa kaveriporukalla tehtyä Tukholman-risteilyä, mutta sen ensimmäisen illan tapahtumista en taas muista kaikkea ihan kristallinkirkkaasti...

Perinteisesti viihdyn kotona, mutta toki muutamassakin urheilutapahtumassa ja konsertissa on tullut käytyä. Erityisesti jäi mieleen Dallapén Olavi Virta -konsertti Kulttuuritalossa maaliskuussa. Tuo upea orkesteri + Juha Hostikan laulu räjäyttivät tajunnan.

Teknisellä rintamalla merkittävin hankinta oli iPhone 6, johon olen ollut oikein tyytyväinen; olisihan sääli, jos joutuisi maksamaan melkein 800 € huonosta laitteesta.
Syksyllä taas hankin Bose SoundLink Colour -bluetooth-kaiuttimen ja bluetooth-lähettimen, joka lähettää ääntä mikseristä kaiuttimeen. Sillä tavalla voin "kuljettaa" ääntä järkevästi ympäri asuntoa.

Huomaatteko? Jos jonkun bluetooth-kaiuttimen hankinta pääsee niihin asioihin, jotka nousevat mieleeni, kun kokonaisuutena mietin kulunutta vuotta, niin kertoohan se aika paljon. Mutta en valita. Juuri nyt en kaipaakaan mitään muutosta mihinkään, vaan toivon, että alkavasta vuodesta tulee samalla tavalla mukavan arkinen.
Aika paljon kertoo sekin, että vuoden aikana olen julkaissut tämän lisäksi tasan yhden blogimerkinnän, jossa käsittelin äänestämättä jättämistä eduskuntavaaleissa.
Tietenkin olisin voinut kirjoittaa paljon, paljon enemmän, mutta nykyään kirjoitan tänne vain silloin kun siltä tuntuu enkä siksi, että minun muka pitäisi.

Ei sitten muuta kuin oikein hyvää uuttavuotta 2016. Sanoin sen viime vuonna ja sanon sen uudelleen: nauttikaa arjesta!

En äänestänyt – haittaakse?

Avaan YLEn vaalikoneen.

"1. Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa"
Kiroan. Mistä helvetistä minä voisin tietää, onko Suomessa liian helppo elää sosiaaliturvan varassa. Hädin tuskin tiedän, mitä sosiaaliturvalla tarkoitetaan.

"2. Kaupan ja muiden liikkeiden aukioloajat on vapautettava."
Kiroan uudestaan. Minulle on ihan sama, onko 300 metrin päässä oleva Siwa auki 12–21 vai 24/7, koska käyn kaupassa arki-iltoina noin klo 19. Ja by the way, se Siwa on auki 24/7; voiko sen vapaampaa enää olla?

"3. Suomessa on siirryttävä perustuloon joka korvaisi nykyisen sosiaaliturvan vähimmäistason."
Luovutan. Mikä on perustulo? Ja taas tuo helvetin sosiaaliturva.
Tässä kohtaa teen päätöksen: en äänestä näissä(kään) vaaleissa.

Olen äänestänyt kolme kertaa: kunnallisvaaleissa 2008, EU-vaaleissa 2009 ja eduskuntavaaleissa 2011.
2008 aikaisemmin aiheena ollut kielipakolaisuus oli voimakkaimmillaan ja äänestin sellaista ehdokasta, joka ajaisi Mustasaaren suomenkielisten asioita. Seuraavan vuoden EU-vaaleissa äänestin myös, mutta en muista ketä enkä sitä, millä perusteella valitsin ehdokkaan, joka muistaakseni oli vasemmistoliittolainen.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestin Juha Reiniä, joka nousi esiin vaalikoneen avulla ja oli muutenkin tuttu mies jalkapallotaustansa ansiosta. Mutta en kyllä enää muista, minkä puolueen listoilla se oli.
Silloin jo tuntui siltä, että olin valinnut ehdokkaan hätiköidysti.
Sen jälkeen en ole äänestänyt, enkä edes oikeastaan ole harkinnut äänestäväni kertaakaan. Miksi?

Vaaleissahan on kyse siitä, että pitää löytää itselleen sopiva ehdokas tai puolue – sellainen, joka ajaa itselleen tärkeitä asioita. No, mitkä asiat sitten ovat minulle tärkeitä? Tietenkin joku, joka ajaa vammaisten asioita voisi olla kiva, mutta eipä silläkään juuri merkitystä ole: minulla on asiat koko lailla hyvin jo nyt ja tuskin asiat muuttuvat niin dramaattisesti, ettenkö niiden kanssa voisi elää.
Vastustan pakkoruotsia, mutta eipä se suuremmin elämääni vaikuta, joutuvatko oppilaat opiskelemaan ruotsia vai ei.
Olen luonteeltani maahanmuuttajamyönteinen, mutta ei sekään tunnu sellaiselta asialta, joka saisi minut käyttämään aikaa ehdokkaan tai puolueen etsimiseen.
Tiedämme siis, että en äänestäisi RKP:tä tai Perussuomalaisia, mutta emme mitään muuta.

Mitä tapoja voidaan käyttää siihen oman ehdokkaan tai puolueen löytämiseksi? Lähinnä kai vaalikeskusteluja tai vaalikoneita. Niinkuin alussa jo huomattiin, YLEn vaalikoneen ensimmäiset kysymykset järkyttivät pahanpäiväisesti. Näin oli käynyt monesti ennenkin, ja olin joutunut vastaamaan "En osaa sanoa" melkein kaikkiin kysymyksiin.
Se saa minut vain tuntemaan itseni erittäin tyhmäksi: en ymmärrä näitä kysymyksiä, vaikka minun pitäisi.
Ja kun voin tehdä jotakin mielekkäämpää ja mukavampaa, en todellakaan rupea seuraamaan mitään vaaliväittelyitä, vaikka sellaiset ehkä voisivat antaa ehdokkaista paremman kuvan, koska silloin tulee kiinnitetyksi huomiota eri asioihin, kuten siihen, miten ehdokas perustelee jotakin asiaa tai muuten vain siihen, miten hän puhuu.
No, niissä vaalikeskusteluohjelmissa puhuttaisiin kuitenkin vain Kreikasta, Natosta, Ukrainan kriisistä ja ties mistä, johon liittyen minulla ei ole mitään mielipiteitä kuitenkaan. Mikä Nato muuten edes on? Joku sotilasliitto kai.

Ihmiset huutelee netissä ja sosiaalisessa mediassa, että pitää äänestää. Äänestämättömyyteni vain vahvistuu: miksi minun pitäisi äänestää, jos ei kiinnosta?
Siihen joku vastaa, että jos ei äänestä, ei saa valittaa.
No, lupaan tässä ja nyt julkisesti, etten aio valittaa yhdestäkään päätöksestä, jonka eduskunta tekee 2015–2019.
Vaalipäivä koittaa ja kerron, että en aio äänestää. Ihmiset paheksuvat ja kysyvät miksi.
Tunnen itseni taas vähän epäonnistuneeksi: olenko hirveä ihminen, kun en äänestänyt? Olenko hirveä ihminen vain siksi, ettei minua kiinnosta?

Tuolla puhuvat, että joku Keskusta olisi vaalien jälkeen Suomen suurin puolue. Nojaudun taaksepäin tuolissa ja alan keskittyä Interin ja Milanin väliseen Milanon paikallisotteluun – kierolla tavalla pienesti ylpeä siitä, että en äänestänyt.
Katsotaan seuraavalla kerralla uudestaan.

2014 – mitä voisin enää vaatia?

Näin on vuosi jälleen kulunut ja on jo perinteeksi muodostuneen analyysin aika. Vuosi sitten vietin uuttavuotta positiivisissa merkeissä. Tulevaisuuteen liittyvät huolet olivat vihdoin väistyneet ja tiesin, että työt alkaisivat vuoden alussa. Näin myös tapahtui. 7.1.2014 oli merkittävä päivä, koska silloin allekirjoitin elämäni ensimmäisen työsopimuksen.
Tarvittavan koulutuksen saatuani aloin sitten tehdä töitä kotoa käsin. Siinä samalla etsin asuntoa. Sen kummemmin toivomatta täytin Mellunmäen Rukatunturintiellä sijaitsevan asunnon ilmoituksen yhteydessä olevan hakemuksen. Hämmästys oli sitten suuri, kun minulle tarjottiin kyseistä asuntoa. Toimitin vuokranantajalle tarvittavat tulotietoihin liittyvät asiakirjat ja lähdin vain muutamaa päivää myöhemmin Helsinkiin katsomaan kämppää. Mitään erityisiä kriteerejä minulla ei ollut, mutta halusin saada sinne pesukoneen. Niinpä kuumotti vähän, kun kylppärin ovi avattiin. Pesukoneliitäntä löytyi ja asia oli sen myötä selvä. Allekirjoitin saman tien vuokrasopimuksen ja muuttovalmistelut olivat valmiina alkamaan. Asunnon suhteen kävi kaikin puolin ihan käsittämätön munkki: sain asunnon, jonka vuokra pääkaupunkiseudun mittapuulla on erittäin alhainen, joka on rauhallisella paikalla rauhallisessa taloyhtiössä ja jossa yksinkertaisesti viihdyn todella hyvin.
Muuttovalmisteluissa hommia sitten riittikin. Piti selvitellä vammaispalveluihin liittyviä juttuja, tehdä sähkösopimus, ostaa kotivakuutus, tilata nettiyhteys, hommata uudessa kodissa tarvittavia tavaroita jne. Asiat kuitenkin järjestyivät yksi kerrallaan ja opin valtavasti uutta sen prosessin aikana.
28. helmikuuta oli sitten toinen merkittävä päivä, jona aivan uusi aikakausi alkoi. Nyt asuin omillani Helsingissä.

Siitä alkoi arki, joka oli aivan tuiki tavallinen arki, mutta kuitenkin haaveiden täyttymys: vihdoin oma koti ja oma työpaikka. Niin, ihan oikeasti oma koti. Yksiö, joiden seinän sisällä minä olen valtias. Elämää rytmittävä työpaikka, jolla saan tehdä sellaista, josta pidän ja jonka ilmapiiri ja työyhteisö ovat vertaansa vailla; parempaa en vain mitenkään osaa kuvitellakaan.
Stressin ollessa päällä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin blogiin seuraavasti:
"En suoraan sanottuna edes tiedä, mistä haaveilen, paitsi että haluaisin hyvän elämän, johon sisältyy tärkeitä ihmisiä ja mielekästä tekemistä – niin vapaa-ajalla kuin työelämässä."
Tuohon lauseeseen tämänhetkinen elämäni, josta silloin siis vain haaveilin, on hyvin kiteytetty.
Mitä voisin enää vaatia?

Vuosi sitten kirjoitetussa merkinnässä viittasin siihen, että vuoden 2014 aikana uusi elämä alkaisi ja toivoin, että kaikki siihen liittyvä sujuisi hyvin. Nyt voin todeta, että kyllähän se sujui. Mietin myös, missä mahtaisin olla vuoden päästä. Silloin olin "kotona Mustasaaressa". Nyt istun samassa huoneessa, jopa samalla tuolilla kuin silloin, mutta olen käymässä Mustasaaressa lähteäkseni huomenna kotiin Helsinkiin. Sillä en sano, etteikö tämä paikka, jossa kuitenkin asuin yhteensä noin 20 vuotta, ei olisi eräänlainen koti sekin.

Vuosi sitten katsoin innolla eteenpäin kohti uusia haasteita. Nyt katson luottavaisena eteenpäin kohti rutiineja ja arkea – arkea, josta toivon voivani nauttia yhtä paljon kuin tähänkin asti.

Hyvää uuttavuotta kaikille lukijoille. Toivottavasti tekin voitte nauttia arjesta alkavana vuonna!

Ajan kuva: kuka olin seitsemän vuotta sitten?

Edellisestä tekstistä inspiroituneena hain käsiini yhden vanhan, vuonna 2007 kirjoitetun merkinnän. Siihen aikaan olin sen kaiken sisällä, josta viime yönä kerroin. Tämä on aikoinaan tarkkaan mietitty ja parhaalla suomen taidollani rustattu teksti, johon olen ollut silloin tyytyväinen ja jonka jokaisen sanan takana olen seisonut.
17-vuotias Isak puhukoon puolestaan, tässä se tulee:



perjantai 28. syyskuuta 2007
Kuka minä olen?
Perustietoa
Asuinpaikka: Mustasaari
Ammatti: opiskelija (Mustasaaren lukio)
Harrastuksia: sähköurkujen ja hanurin soittaminen, musiikin kuunteleminen ja urheilun seuraaminen
perhe: äiti isä ja sisko (joka opiskelee ruotsissa)
Mielimusiikki: Kevyttä suomalaista musiikkia - kaikkea Georg Malmsténista Eppu Normaaliin
Muuta: Olen syntymästä saakka sokea. Olen aina hyvällä tuulella. Ennen olin hirmu puhelias, mutta änkytysongelmien myötä olen tullut vähän ujommaksi. Juon
kahvia maidon ja sokerin kera. Pidän miellyttävistä ihmisistä, hyvästä musiikista ja hyvistä urheiluselostuksista. En pidä epämiellyttävistä ihmisistä
(en ole tavannut ketään), huonosta musiikista (löytyy vaikka kuinka paljon) enkä huonoista urheiluselostuksista (joita ei juuri ole.)

Synnyin eräänä kesäpäivänä heinäkuussa 1990. Olen aina ollut kiinnostunut äänentoistolaitteista ja ensimmäiset muistikuvani ovat että leikin erään radion
kanssa. Tämä radio paloi helmikuussa 94, jolloin olin vasta kolme vuotta. Ja muistan sen radion ja myös asuntovaunumme joka myös paloi samassa palossa.
Autotallista se palo lähti leviämään. talo ei syttynyt tuleen. Tapahtuma ei ollut itselleni traumaattinen. Olin niin nuori etten tainnut ymmärtää mitä
pihalla oikein tapahtui.

94 lähdin sitten päiväkotiin ja syksyllä 97 koululun. Näistä ajoista en todellakin muista niin paljon. Olihan päiväkodissa hauskaa ja ensimmäiset kouluvuodetkin,
mutta vitosella tuli kyllä joku pieni kouluväsymys vastaan ja kokeet menivät huonosti. onneksi tämä jakso oli aika lyhyt ja kutosella alkoi taas normalisoitua.

Kiinnostus urheiluun alkoi keväällä 2000 jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Sitä ennen urheilu ei ollut lain kiinnostanut. Mutta siitä se lähti ja olen erittäin
iloinen siitä, koska urheilun seuraaminen antaa todella paljon.

Olen aina ollut kiinnostunut musiikista ja olen soittanut sähköurkuja niin kauan kuin suinkin muistan. En ole mikään virtuoosi, mutta voin valehtelematta
sanoa että osaan satoja kappaleita, joista suurin osa ei tule soitettua niin usein, mutta saan ne päähäni jos joku haluaa kuulla. Esimerkiksi viime lauantaina
toivottiin virsi jota en sitä ennen ollut soittanut ehkä 7 vuoteen, jos lain olin soittanut, mutta olin kuullut sen monta monta kertaa ja pystyin soittamaan
sitä. Olen viime vuoden aikana panostanut hanuriin myös ja rupiaahan sekin sujumaan.

Mitä suomen kieleen tulee, niin muistan osanneeni laskea suomeksi jo päiväkodissa. Muistan myös kysynneeni joskus ehkä
12 vuotta sitten:
"Mikä on seinä suomeksi?" ja niin edespäin, joten on se jotenkin kiinnostanut. Muistan myös "suomikerhon" alettua kakkosella, että tykkäsin siitä. Kerran
osallistuessani ruotsinkielisessä vastineessa Puhelinlangat laulaa-ohjelmaan sanoin että suomi on vaikea. Se tais olla noin 2000. Minua hävettää kun ajattelen
sitä. NO, asenne on muuttunut.
Silloinen Baltika Cup järjestettiin tuttuun tapaan joulukuussa 2002 ja silloin yhtäkkiä tuli mieleeni että suomeahan täytyy osata jotta voi seurata tätä
TV-lähetystä. Sitä ei selostettu kakkosella ruotsiksi. Muistan aika elävästi kuinka sitä lähetystä kuuntelin ja ajattelin että "ahaa torjua on 'rädda',
rangaistus on 'utvisning', jne..." Silloin suomenkielinen kipinä syttyi ja palaa edelleenkin eikä koskaan sammu. Huhtikuussa 2003 löysin Sport FM-radiokanavan
jota kuuntelin aika paljon. Sitä kanavaa ei ole enää olemassa, se lakkautettiin 2003-2004 vuodenvaihteessa. Samoihin aikoihin suomenkielinen musiikki alkoi
vähitellen kiinnostaa ja muistan erityisen hyvin Discon kappale Tiedän että me palataan jota soitettiin paljon keväällä 2003.

Puhuin suomea oikeasti suomenkielisen
kanssa vasta huhtikuussa 2005. Se puhumisen kynnys on kyllä tosi korkea. Mutta silloin pääsin sen yli. kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta puhun suomea itseni
kanssa päivittäin. Eihän ole minulla muuten ketään jonka kanssa voisin puhua suomea läheisyydessäni. Vielä 2004 kuuntelin enimmäkseen uutisia Radio vegan
taajuudelta. Ei mitään pahaa Radio Vegasta, mutta en vapaaehtoisesti koskaan kuuntele kanavan uutisia nykyään. Olen niin tottunut Ylen suomenkielisiin
radiouutisiin. Ennen katselin joskus myös ohjelmia ruotsin televisiosta, mutta en koskaan enää. Tosin kuuntelen urheilulähetyksiä ruotsin radiosta.

Voin sanoa etten ole mitenkään ylpeä olla suomenruotsalainen. Olen todellakin samaa mieltä niiden kanssa joka haluaa pakkoruotsin pois. Olen sitä mieltä
että suomenkielisten oppilaiden ei tarvitsisi opiskella ruotsia jos eivät halua. Mutta kaikkien ruotsinkielisten velvollisuutena olisi edes tyydyttävästi
puhua/kirjoittaa suomea. Minua vihastuttaa aina kun joku - usein melkein yksikielinen ruotsinkielinen - sanoo jotain pahaa suomensuomalaisista tai suomen
kielestä. Se tapahtuu aina silloin tällöin.

Englanti kiinnosti ensimmäisen vuoden, mutta vitosen jälkeen kiinnostus alkoi pikkuhiljaaa hiipua. On oikein mielenkiintoista opiskella saksaa, mutten
usko tarvitsevani sitä niin paljon. Mutta oppi ei ojaan kaada. En myöskään kerta kaikkiaan voi ymmärtää miksi ihmiset koko ajan matkustavat. Tämäkin taitaa
kuulostaa tyhmältä, mutta kahden päivän jälkeen Tukholmassa, alan ikävöidä Radio Suomea. Turun laivalla kun vihdoin taas saan kuunnella sitä, tunnen että
olen tullut takaisin rakkaaseen kotimaahan.

Olen kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu ja kuuntelen päivittäin uutisia YLE Radio Suomesta. Kuuntelen myös Radio Suomipoppia kun haluan hyvää musiikkia.

Tuli mieleeni että joskus noin kuusi vuotta sitten kirjoitin runoja. En ole koskaan kirjoittanut suomenkielistä runoa, joten eiköhän nopeasti keksitä yhden
runon.

Syksy on tullut,
lämpötilat vaihteloo.
Kohta on talavi,
silloin pannaan ikkuna kii.


Eikö ollut hieno riimi?

Minä olen kielipakolainen

Vaikka kello tätä tekstiä aloittaessani on puoli kolme yöllä, oli aivan pakko avata tietokone ja ruveta kirjoittamaan. Syynä tähän on kirja, jonka aivan hetki sitten luin loppuun. Tässä, vajaa vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa ylistän Vadelmavenepakolaista, joka silloin pyöri Vaasan kaupunginteatterissa.
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.

Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.

Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.

Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.

Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.

Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.


Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.

Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.

Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.

Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...

Voiko kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa?

Tämä on kysymys, jota viime aikoina aina silloin tällöin olen miettinyt. Asia nousi ajankohtaiseksi taas eilen, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi Romaniaa vastaan, eikä tuntunut yhtään missään, kun Romania teki maalit. En ollut vahingoniloinen, mutta en myöskään kiroillut, en harmitellut – en kerta kaikkiaan reagoinut mitenkään.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.

Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.

Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.

Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.

Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.

Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.

Unelmien täyttymys Malmin lentokentällä

Kohta 12 vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen, kun yhtäkkiä aloin kiinnostua suomen kielestä. Tämän seurauksena hylkäsin pitkälti X3M:n ja aloin kuunnella suomenkielisiä radiokanavia ja sen myötä suomenkielistä musiikkia. Kun Radio SuomiPop ja Radio Nova olivat paljon kuuntelussa, en tietenkään voinut välttyä kuulemasta Eppu Normaalin kappaleita. Vuonna 2004 yhtye alkoi ottaa paikkaansa suurten suosikkien joukosta, mitä uusien radiohittien löytämisen lisäksi vauhditti 14-vuotissynttärilahjaksi saatu Maximum Jee & Jee -albumi. Vuotta myöhemmin taivas sitten aukesi todenteolla, kun sain Repullinen Hittejä -kokoelman. Kyllä sitä tuli kuunneltua ja kappaleista nautittua.
Uusia Eppu Normaali -levyjä tuli hankittua tasaiseen tahtiin (mm. Imperiumin vastaisku ja Historian suurmiehiä vinyylilevyinä, Reppu 2 ja Syvään päähän), mutta viime vuosina pääpaino on kuitenkin kotimaisesta musiikista puhuttaessa pysynyt iskelmässä.
Silti takaraivossa on aina ollut ajatus siitä, että Eppu Normaalin näkeminen livenä olisi älyttömän siistiä, enkä hetkeäkään epäröinyt, kun siihen tällä viikolla tarjoutui tilaisuus. Keikka oli eilen Malmin lentokentällä, jossa yhtye esiintyi Finland International Air Show -tapahtuman puitteissa.

Keikka alkoi Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -kappaleella ja heti mielen täytti sellainen jännä, jollakin lailla liikuttava tunne. Nyt se ihan oikeasti tapahtui: Eppu Normaali soitti ja minä seisoin stagen edessä. Tämän tunteen hiukan laannuttua aloin kuunnella musiikkia analyyttisemmin ja harmittelin hiukan huonoa miksausta. En osaa yksilöidä, mikä siinä oli pielessä, mutta alussa se ei vain kuulostanut hyvältä. Harmi, että mm. Vihreän joen rannalla meni vähän pilalle tämän takia, mutta onneksi säädöt saatiin kuntoon ja suurin osa keikasta kuulosti saundillisesti hyvältä.
Ja voi että niitä biisejä. Ainoa kappale, jota en muista aikaisemmin koskaan kuulleeni oli Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -levyllä oleva On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa. Kaikki muut kappaleet olivat tuttuja ja melkein kaikkiin liittyi muistoja – muistoja siitä ajasta, kun kuuntelin Eppu Normaalia enemmänkin ja kun nämä biisit olivat kovia juttuja, ja tottakai ne olivat edelleenkin hyviä. Ja sitten kun ne suurella volyymillä tunkeutuivat tajuntaan, niin se oli jotakin aivan huikeaa.
Keikalla kuultiin suurin osa niistä kaikkein tunnetuimmista hiteistä, kuten Vuonna 85, Kitara, taivas ja tähdet, Baarikärpänen, Tahroja paperilla, Murheellisten laulujen maa, Joka päivä ja joka ikinen yö sekä NÄinhän täällä käy. Uudempaa tuotantoa edustavalta Sadanvuoden päästäkin -levyltäkin kuultiin peräti kolme kappaletta, jotka olivat hiljaa huomiseen, Ei sankariainesta ja Suolaista sadetta.
Voi kuinka me sinua kaivataan olisi ollut kaunis päätösbiisi, mutta ei se tietenkään siihen jäänyt, kun yleisön suosionosoituksien jälkeen yhtye soitti vielä kappaleet Suolaista sadetta ja Njet njet, jossa yleisöä erikseen pyydettiin laulamaan ainoan kerran – siis sillä tavalla, että Martti Syrjä oli itse hiljaa. Toki jengi muutenkin lauloi ja ennen kuin kysytte, kyllä minäkin lauloin muutamassa biisissä.

Jos sitten unohdetaan ne huikeat tunnelmat ja analysoidaan vähän kriittisemmin, niin jotenkin Martti Syrjän laulu kuulosti puristetulta ja mukanani ollut työkaveri vahvisti, että hän jotenkin näytti irvistelevän laulaessaan. En tiedä, vedettiinkö kaikki kappaleet alkuperäissävellajeista, mutta voisin hyvin kuvitella, että ainakin joidenkin kappaleiden transponointi alaspäin olisi tehnyt hyvää. Muutenkin Syrjä kuulosti spiikeissäkin aika hengästyneeltä.
Ja sitten toinen juttu, jota olen kummastellut kuunnellessani Onko pitkä matka jonnekin -live-levyä ja myös eilen. Miksi vähän hitaammat biisit, kuten vaikka Joka päivä ja joka ikinen yö ja Vuonna 85, pitää soittaa noin nopeasti? Onneksi sentään Voi kuinka me sinua kaivataan vedettiin aika lailla alkuperäisen temmossa.
Työkaverini näki Eput jo kolmannen kerran tänä kesänä ja saman setin ovat kuulemma vetäneet aikaisemminkin. Hyvähän se oli, mutta miten eivät tajunneet laulaa Lensin matalalla -kappaletta ilmailutapahtumassa... Toki syynä voi olla, että se on biisinä niin erilainen kuin kaikki muut Eppu Normaalin kappaleet, mutta silti.

Kaiken kaikkiaan huikea kokemus, joka olisi saanut jatkua toisetkin puolitoista tuntia. Käytin toki korvatulppia, joiden ansiosta musiikki tuli sopivalla voimakkuudella; ei liian kovaa, mutta kuitenkin tajuntaan kunnolla tunkeutuen, jolloin pääsi oikein mukavaan fiilikseen. Biisit olivat taattua laatua ja tunnelma keikkapaikalla hyvä. Jos Eput vielä jatkavat ja sattuu hyvä tilaisuus, lähden kyllä uudestaan!