Kohta 12 vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen, kun yhtäkkiä aloin kiinnostua suomen kielestä. Tämän seurauksena hylkäsin pitkälti X3M:n ja aloin kuunnella suomenkielisiä radiokanavia ja sen myötä suomenkielistä musiikkia. Kun Radio SuomiPop ja Radio Nova olivat paljon kuuntelussa, en tietenkään voinut välttyä kuulemasta Eppu Normaalin kappaleita. Vuonna 2004 yhtye alkoi ottaa paikkaansa suurten suosikkien joukosta, mitä uusien radiohittien löytämisen lisäksi vauhditti 14-vuotissynttärilahjaksi saatu Maximum Jee & Jee -albumi. Vuotta myöhemmin taivas sitten aukesi todenteolla, kun sain Repullinen Hittejä -kokoelman. Kyllä sitä tuli kuunneltua ja kappaleista nautittua.
Uusia Eppu Normaali -levyjä tuli hankittua tasaiseen tahtiin (mm. Imperiumin vastaisku ja Historian suurmiehiä vinyylilevyinä, Reppu 2 ja Syvään päähän), mutta viime vuosina pääpaino on kuitenkin kotimaisesta musiikista puhuttaessa pysynyt iskelmässä.
Silti takaraivossa on aina ollut ajatus siitä, että Eppu Normaalin näkeminen livenä olisi älyttömän siistiä, enkä hetkeäkään epäröinyt, kun siihen tällä viikolla tarjoutui tilaisuus. Keikka oli eilen Malmin lentokentällä, jossa yhtye esiintyi Finland International Air Show -tapahtuman puitteissa.
Keikka alkoi Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -kappaleella ja heti mielen täytti sellainen jännä, jollakin lailla liikuttava tunne. Nyt se ihan oikeasti tapahtui: Eppu Normaali soitti ja minä seisoin stagen edessä. Tämän tunteen hiukan laannuttua aloin kuunnella musiikkia analyyttisemmin ja harmittelin hiukan huonoa miksausta. En osaa yksilöidä, mikä siinä oli pielessä, mutta alussa se ei vain kuulostanut hyvältä. Harmi, että mm. Vihreän joen rannalla meni vähän pilalle tämän takia, mutta onneksi säädöt saatiin kuntoon ja suurin osa keikasta kuulosti saundillisesti hyvältä.
Ja voi että niitä biisejä. Ainoa kappale, jota en muista aikaisemmin koskaan kuulleeni oli Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -levyllä oleva On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa. Kaikki muut kappaleet olivat tuttuja ja melkein kaikkiin liittyi muistoja – muistoja siitä ajasta, kun kuuntelin Eppu Normaalia enemmänkin ja kun nämä biisit olivat kovia juttuja, ja tottakai ne olivat edelleenkin hyviä. Ja sitten kun ne suurella volyymillä tunkeutuivat tajuntaan, niin se oli jotakin aivan huikeaa.
Keikalla kuultiin suurin osa niistä kaikkein tunnetuimmista hiteistä, kuten Vuonna 85, Kitara, taivas ja tähdet, Baarikärpänen, Tahroja paperilla, Murheellisten laulujen maa, Joka päivä ja joka ikinen yö sekä NÄinhän täällä käy. Uudempaa tuotantoa edustavalta Sadanvuoden päästäkin -levyltäkin kuultiin peräti kolme kappaletta, jotka olivat hiljaa huomiseen, Ei sankariainesta ja Suolaista sadetta.
Voi kuinka me sinua kaivataan olisi ollut kaunis päätösbiisi, mutta ei se tietenkään siihen jäänyt, kun yleisön suosionosoituksien jälkeen yhtye soitti vielä kappaleet Suolaista sadetta ja Njet njet, jossa yleisöä erikseen pyydettiin laulamaan ainoan kerran – siis sillä tavalla, että Martti Syrjä oli itse hiljaa. Toki jengi muutenkin lauloi ja ennen kuin kysytte, kyllä minäkin lauloin muutamassa biisissä.
Jos sitten unohdetaan ne huikeat tunnelmat ja analysoidaan vähän kriittisemmin, niin jotenkin Martti Syrjän laulu kuulosti puristetulta ja mukanani ollut työkaveri vahvisti, että hän jotenkin näytti irvistelevän laulaessaan. En tiedä, vedettiinkö kaikki kappaleet alkuperäissävellajeista, mutta voisin hyvin kuvitella, että ainakin joidenkin kappaleiden transponointi alaspäin olisi tehnyt hyvää. Muutenkin Syrjä kuulosti spiikeissäkin aika hengästyneeltä.
Ja sitten toinen juttu, jota olen kummastellut kuunnellessani Onko pitkä matka jonnekin -live-levyä ja myös eilen. Miksi vähän hitaammat biisit, kuten vaikka Joka päivä ja joka ikinen yö ja Vuonna 85, pitää soittaa noin nopeasti? Onneksi sentään Voi kuinka me sinua kaivataan vedettiin aika lailla alkuperäisen temmossa.
Työkaverini näki Eput jo kolmannen kerran tänä kesänä ja saman setin ovat kuulemma vetäneet aikaisemminkin. Hyvähän se oli, mutta miten eivät tajunneet laulaa Lensin matalalla -kappaletta ilmailutapahtumassa... Toki syynä voi olla, että se on biisinä niin erilainen kuin kaikki muut Eppu Normaalin kappaleet, mutta silti.
Kaiken kaikkiaan huikea kokemus, joka olisi saanut jatkua toisetkin puolitoista tuntia. Käytin toki korvatulppia, joiden ansiosta musiikki tuli sopivalla voimakkuudella; ei liian kovaa, mutta kuitenkin tajuntaan kunnolla tunkeutuen, jolloin pääsi oikein mukavaan fiilikseen. Biisit olivat taattua laatua ja tunnelma keikkapaikalla hyvä. Jos Eput vielä jatkavat ja sattuu hyvä tilaisuus, lähden kyllä uudestaan!
17 elokuuta 2014
05 elokuuta 2014
Heinäkuun yhteenveto – loma ja toinen HJK-matsi
Heinäkuun 14. oli sinänsä historiallinen päivä, koska se oli elämäni ensimmäinen palkallinen lomapäivä. Sen vietin Tampereella, jonne olin lähtenyt loman alkajaiseksi kaveria tapaamaan. Meillä oli hauskaa kuten aina. Olimme ostaneet vesitiiviin pussin ja langattoman mikin tarkoituksena äänittää pyykinpesukoneen ääntä sisäpuolelta. Harmiksemme huomattiin, että pesukoneen rumpuun eivät pääse radioaallot, joten siltä osin yritys epäonnistui. PÄätetttiin kuitenkin uhrata tieteen hyväksi kaverini Zoom H2 -tallennuslaite, joka kuitenkin hyvinkin kesti pesukoneen myllerrykset linkouksineen päivineen vesitiiviissä pussissa ollessaan. Jostakin syystä (epäillään paristojen liikkuneen linkouksen voimasta) kaksi nauhoitusyritystä epäonnistui, mutta kolmannella yrittämällä, minun jo lähdettyäni, saatiin edes vähän ääniä laitteeseen talteen. Tältä siis kuulostaaa pesukoneen linkous rummusta nauhoitettuna.
Toinen villitys oli niin sanottu asuntogeneraattori, joka oli eräänlainen ääniversio leikistä, jossa ihmiset kirjoittavat vuorotellen paperiin eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja muodostaen hauskoja lauseita. Me nauhoitettiin kumpikin erilaisia paikkoja, lukujen muodostamiseen tarvittavia sanoja, adjektiiveja ja lopuksi objekteja. Tämän jälkeen ohjelmointitaitoinen kaverini värkkäsi ohjelman, joka arpoi näitä asioita muuten loogisesti, mutta täysin sattumanvaraisesti. Tämän kaiken seurauksena saatoin sunnuntai-illan ratoksi tietokoneen kaiuttimista kuulla oman ääneni sanovan vakavaan sävyyn:
"Isakin rappukäytävässä on 228 makeaa maitotölkkiä". Ei tarvitse ymmärtää, mutta voi että oli hauskaa ja että tuli naurettua.
Tietysti tehtiin myös hyödyllisiä asioita, eli kokkailtiin. Tämä oli minulle varsin opettavaista ja sangen pieni repertuaarini kasvoi muutamalla ruualla. Seuraava haaaste on sitten siirtää ne käytäntöön...
Neljän päivän kertakaikkisen mahtavan ja aivoja nollaavan Tampereella olemisen jälkeen suuntasin junalla kohti Pohjanmaata, jossa olin sitten loman loppuun saakka eli vähän laskentatavasta riippuen 4–5 päivää. Minulla oli siis vain viikon kesäloma aloitettuani työt vasta tämän vuoden tammikuussa. SE ei yhtään harmittanut, koska työt ovat luonnollisestikin tärkeämpi asia kuin loma, vaikka tietenkin sitäkin tarvitaan.
Pohjanmaalla olin suurimmaksi osaksi "kotona", mutta lauantaina kävin katsomassa Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää, joka toki oli suunnattu lähinnä lapsille, mutta oikein pirteä ja mukava esitys oli. Etenkin musiikki ansaitsi kiitosta ja huomasi kyllä, että asialla oli ollut ammattimies (Iiro Rantala).
***
Heinäkuun 23. sain vihdoin aikaiseksi käyttää henkilökohtaista avustajaa toisen kerran. Aivan kuten edellisessä merkinnässä jo ennakoin, käytiin tälläkin kertaa Sonera-stadionilla todistamassa HJK:n ja Rabotničkin välisen otteluparin toista osaottelua. Hiukan eittämättä harmitti, että jouduin pulittamaan 40 € paikasta yläkatsomossa halvempien paikkojen jo täytyttyä, mutta toisaalta tunnelma oli upea ja sää kerrassaan erinomainen. HJK voitti ottelun 2–1 ja eteni kolmannelle karsintakierrokselle. Vaikka toki toivon HJK:lle ja Suomen maajoukkueellle kaikkea hyvää, täytyy kuitenkin myöntää, että Suomi-futis on monella tavalla jäänyt aika taka-alalle Bosnian maa- ja seurajoukkueiden tulon myötä. Ehkä kahta maata ei voi kannustaa kunnolla yhtä aikaa. Ei olisi tuntunut missään, jos Rabotnički vaikka olisi pudottanut HJK:n silloin. Olisin jollakin kierolla tavalla osannut iloita Rabotničkinkin puolesta.
Jatketaan, kun nyt urheiluun päästiin. Jalkapallon MM-kisojen päättymisestä on jo kulunut jonkin aikaa ja ne alkavat tuntua melko kaukaisilta, mutta iloitsin Saksan voitosta. Koko kisojen nautittavin ottelu oli huikeudessaan ja erikoisuudessaan Saksa–Brasilia-välierä; siitä vain ei pääse mihinkään. Ennen kaikkea siitä ottelusta nämä kisat jäävät mieleen ja tietenkin myös siitä, että Bosnia kisoihin pääsi. Monta tiukkaa, hienoa vääntöä toki nähtiin, mutta niistä aika moni meni vähän ohi töiden takia. Finaalikin meni vähän ohi kun olin siellä Tampereella. Suuren kiitoksen kisoista ansaitsee YLE, joka todellakin näytti panostavansa. Etenkin Hannu-Pekka hännisen selostukset paikan päältä olivat radiourheilua parhaimmillaan.
***
Muuten arki on pyörinyt totuttuun malliin. Töissä on yhä edelleen sujunut oikein mukavasti. Tulihan tuossa heinäkuun lopulla yksi vuosi jälleen mittariinkin. En muuten juhlistanut ollenkaan, mutta sunnuntaina kävin parin kaverin kanssa Itäkeskuksen Raxissa. Koska ennätykset on tehty lyötäviksi, tempaisin noin 13 pitsaslaissia. Tarkasta määrästä en ole nyt ihan varma, koska jotkut olivat hiukan pieniä ja yhteensä saattoi mennä ehkä 16, mutta arvioisin syöneeni noin 13 normaalinkokoista palaa.
Tänään puolestaan käytiin työporukalla purjehtimassa. Pelkäsin kyllä hiukan alussa, mutta kun aloin tottua ajatukseen, etttä tämä laitos ei ihan oikeasti kaadu eikä uppoa, osasin kyllä nauttiakin siitä.
***
Tämä nyt oli taas tällainen – pakolla väännetty kirjoitus. Taidanpa ihan oikeasti tehdä jatkossa niin, että kirjoitan vain silloin, kun oikeasti tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Haluaisin ehdottomasti pitää blogia yllä, koska tykkään kirjoittamisesta, mutta tällaisten kirjoitusten laatimisesta en erityisemmin nauti, kun yhteen tekstiin pitää ängetä aivan helvetin paljon asiaa vain siksi, että minun muka pitäisi kertoa koko maailmalle, mitä kulloinkin olen tehnyt. Tietenkin mielelläni kerronkin, mutta eihän se ole mikään itsetarkoitus. He, joita se oikeasti kiinnostaa, osaavat varmasti pitää yhteyttä ihan muutenkin.
Tästä syystä en kerrankin kirjoita tämän tekstin loppuun, että pitäisi aktivoitua, koska se ei kuitenkaan toteudu, vaan että pitäisi odottaa sitä hetkeä, että ihan oikeasti kirjoituttaa. Se voi tulla pian tai siihen voi mennä kuukausia. Eläkää sen kanssa.
Toinen villitys oli niin sanottu asuntogeneraattori, joka oli eräänlainen ääniversio leikistä, jossa ihmiset kirjoittavat vuorotellen paperiin eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja muodostaen hauskoja lauseita. Me nauhoitettiin kumpikin erilaisia paikkoja, lukujen muodostamiseen tarvittavia sanoja, adjektiiveja ja lopuksi objekteja. Tämän jälkeen ohjelmointitaitoinen kaverini värkkäsi ohjelman, joka arpoi näitä asioita muuten loogisesti, mutta täysin sattumanvaraisesti. Tämän kaiken seurauksena saatoin sunnuntai-illan ratoksi tietokoneen kaiuttimista kuulla oman ääneni sanovan vakavaan sävyyn:
"Isakin rappukäytävässä on 228 makeaa maitotölkkiä". Ei tarvitse ymmärtää, mutta voi että oli hauskaa ja että tuli naurettua.
Tietysti tehtiin myös hyödyllisiä asioita, eli kokkailtiin. Tämä oli minulle varsin opettavaista ja sangen pieni repertuaarini kasvoi muutamalla ruualla. Seuraava haaaste on sitten siirtää ne käytäntöön...
Neljän päivän kertakaikkisen mahtavan ja aivoja nollaavan Tampereella olemisen jälkeen suuntasin junalla kohti Pohjanmaata, jossa olin sitten loman loppuun saakka eli vähän laskentatavasta riippuen 4–5 päivää. Minulla oli siis vain viikon kesäloma aloitettuani työt vasta tämän vuoden tammikuussa. SE ei yhtään harmittanut, koska työt ovat luonnollisestikin tärkeämpi asia kuin loma, vaikka tietenkin sitäkin tarvitaan.
Pohjanmaalla olin suurimmaksi osaksi "kotona", mutta lauantaina kävin katsomassa Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää, joka toki oli suunnattu lähinnä lapsille, mutta oikein pirteä ja mukava esitys oli. Etenkin musiikki ansaitsi kiitosta ja huomasi kyllä, että asialla oli ollut ammattimies (Iiro Rantala).
***
Heinäkuun 23. sain vihdoin aikaiseksi käyttää henkilökohtaista avustajaa toisen kerran. Aivan kuten edellisessä merkinnässä jo ennakoin, käytiin tälläkin kertaa Sonera-stadionilla todistamassa HJK:n ja Rabotničkin välisen otteluparin toista osaottelua. Hiukan eittämättä harmitti, että jouduin pulittamaan 40 € paikasta yläkatsomossa halvempien paikkojen jo täytyttyä, mutta toisaalta tunnelma oli upea ja sää kerrassaan erinomainen. HJK voitti ottelun 2–1 ja eteni kolmannelle karsintakierrokselle. Vaikka toki toivon HJK:lle ja Suomen maajoukkueellle kaikkea hyvää, täytyy kuitenkin myöntää, että Suomi-futis on monella tavalla jäänyt aika taka-alalle Bosnian maa- ja seurajoukkueiden tulon myötä. Ehkä kahta maata ei voi kannustaa kunnolla yhtä aikaa. Ei olisi tuntunut missään, jos Rabotnički vaikka olisi pudottanut HJK:n silloin. Olisin jollakin kierolla tavalla osannut iloita Rabotničkinkin puolesta.
Jatketaan, kun nyt urheiluun päästiin. Jalkapallon MM-kisojen päättymisestä on jo kulunut jonkin aikaa ja ne alkavat tuntua melko kaukaisilta, mutta iloitsin Saksan voitosta. Koko kisojen nautittavin ottelu oli huikeudessaan ja erikoisuudessaan Saksa–Brasilia-välierä; siitä vain ei pääse mihinkään. Ennen kaikkea siitä ottelusta nämä kisat jäävät mieleen ja tietenkin myös siitä, että Bosnia kisoihin pääsi. Monta tiukkaa, hienoa vääntöä toki nähtiin, mutta niistä aika moni meni vähän ohi töiden takia. Finaalikin meni vähän ohi kun olin siellä Tampereella. Suuren kiitoksen kisoista ansaitsee YLE, joka todellakin näytti panostavansa. Etenkin Hannu-Pekka hännisen selostukset paikan päältä olivat radiourheilua parhaimmillaan.
***
Muuten arki on pyörinyt totuttuun malliin. Töissä on yhä edelleen sujunut oikein mukavasti. Tulihan tuossa heinäkuun lopulla yksi vuosi jälleen mittariinkin. En muuten juhlistanut ollenkaan, mutta sunnuntaina kävin parin kaverin kanssa Itäkeskuksen Raxissa. Koska ennätykset on tehty lyötäviksi, tempaisin noin 13 pitsaslaissia. Tarkasta määrästä en ole nyt ihan varma, koska jotkut olivat hiukan pieniä ja yhteensä saattoi mennä ehkä 16, mutta arvioisin syöneeni noin 13 normaalinkokoista palaa.
Tänään puolestaan käytiin työporukalla purjehtimassa. Pelkäsin kyllä hiukan alussa, mutta kun aloin tottua ajatukseen, etttä tämä laitos ei ihan oikeasti kaadu eikä uppoa, osasin kyllä nauttiakin siitä.
***
Tämä nyt oli taas tällainen – pakolla väännetty kirjoitus. Taidanpa ihan oikeasti tehdä jatkossa niin, että kirjoitan vain silloin, kun oikeasti tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Haluaisin ehdottomasti pitää blogia yllä, koska tykkään kirjoittamisesta, mutta tällaisten kirjoitusten laatimisesta en erityisemmin nauti, kun yhteen tekstiin pitää ängetä aivan helvetin paljon asiaa vain siksi, että minun muka pitäisi kertoa koko maailmalle, mitä kulloinkin olen tehnyt. Tietenkin mielelläni kerronkin, mutta eihän se ole mikään itsetarkoitus. He, joita se oikeasti kiinnostaa, osaavat varmasti pitää yhteyttä ihan muutenkin.
Tästä syystä en kerrankin kirjoita tämän tekstin loppuun, että pitäisi aktivoitua, koska se ei kuitenkaan toteudu, vaan että pitäisi odottaa sitä hetkeä, että ihan oikeasti kirjoituttaa. Se voi tulla pian tai siihen voi mennä kuukausia. Eläkää sen kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)