Edellisestä tekstistä inspiroituneena hain käsiini yhden vanhan, vuonna 2007 kirjoitetun merkinnän. Siihen aikaan olin sen kaiken sisällä, josta viime yönä kerroin. Tämä on aikoinaan tarkkaan mietitty ja parhaalla suomen taidollani rustattu teksti, johon olen ollut silloin tyytyväinen ja jonka jokaisen sanan takana olen seisonut.
17-vuotias Isak puhukoon puolestaan, tässä se tulee:
perjantai 28. syyskuuta 2007
Kuka minä olen?
Perustietoa
Asuinpaikka: Mustasaari
Ammatti: opiskelija (Mustasaaren lukio)
Harrastuksia: sähköurkujen ja hanurin soittaminen, musiikin kuunteleminen ja urheilun seuraaminen
perhe: äiti isä ja sisko (joka opiskelee ruotsissa)
Mielimusiikki: Kevyttä suomalaista musiikkia - kaikkea Georg Malmsténista Eppu Normaaliin
Muuta: Olen syntymästä saakka sokea. Olen aina hyvällä tuulella. Ennen olin hirmu puhelias, mutta änkytysongelmien myötä olen tullut vähän ujommaksi. Juon
kahvia maidon ja sokerin kera. Pidän miellyttävistä ihmisistä, hyvästä musiikista ja hyvistä urheiluselostuksista. En pidä epämiellyttävistä ihmisistä
(en ole tavannut ketään), huonosta musiikista (löytyy vaikka kuinka paljon) enkä huonoista urheiluselostuksista (joita ei juuri ole.)
Synnyin eräänä kesäpäivänä heinäkuussa 1990. Olen aina ollut kiinnostunut äänentoistolaitteista ja ensimmäiset muistikuvani ovat että leikin erään radion
kanssa. Tämä radio paloi helmikuussa 94, jolloin olin vasta kolme vuotta. Ja muistan sen radion ja myös asuntovaunumme joka myös paloi samassa palossa.
Autotallista se palo lähti leviämään. talo ei syttynyt tuleen. Tapahtuma ei ollut itselleni traumaattinen. Olin niin nuori etten tainnut ymmärtää mitä
pihalla oikein tapahtui.
94 lähdin sitten päiväkotiin ja syksyllä 97 koululun. Näistä ajoista en todellakin muista niin paljon. Olihan päiväkodissa hauskaa ja ensimmäiset kouluvuodetkin,
mutta vitosella tuli kyllä joku pieni kouluväsymys vastaan ja kokeet menivät huonosti. onneksi tämä jakso oli aika lyhyt ja kutosella alkoi taas normalisoitua.
Kiinnostus urheiluun alkoi keväällä 2000 jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Sitä ennen urheilu ei ollut lain kiinnostanut. Mutta siitä se lähti ja olen erittäin
iloinen siitä, koska urheilun seuraaminen antaa todella paljon.
Olen aina ollut kiinnostunut musiikista ja olen soittanut sähköurkuja niin kauan kuin suinkin muistan. En ole mikään virtuoosi, mutta voin valehtelematta
sanoa että osaan satoja kappaleita, joista suurin osa ei tule soitettua niin usein, mutta saan ne päähäni jos joku haluaa kuulla. Esimerkiksi viime lauantaina
toivottiin virsi jota en sitä ennen ollut soittanut ehkä 7 vuoteen, jos lain olin soittanut, mutta olin kuullut sen monta monta kertaa ja pystyin soittamaan
sitä. Olen viime vuoden aikana panostanut hanuriin myös ja rupiaahan sekin sujumaan.
Mitä suomen kieleen tulee, niin muistan osanneeni laskea suomeksi jo päiväkodissa. Muistan myös kysynneeni joskus ehkä
12 vuotta sitten:
"Mikä on seinä suomeksi?" ja niin edespäin, joten on se jotenkin kiinnostanut. Muistan myös "suomikerhon" alettua kakkosella, että tykkäsin siitä. Kerran
osallistuessani ruotsinkielisessä vastineessa Puhelinlangat laulaa-ohjelmaan sanoin että suomi on vaikea. Se tais olla noin 2000. Minua hävettää kun ajattelen
sitä. NO, asenne on muuttunut.
Silloinen Baltika Cup järjestettiin tuttuun tapaan joulukuussa 2002 ja silloin yhtäkkiä tuli mieleeni että suomeahan täytyy osata jotta voi seurata tätä
TV-lähetystä. Sitä ei selostettu kakkosella ruotsiksi. Muistan aika elävästi kuinka sitä lähetystä kuuntelin ja ajattelin että "ahaa torjua on 'rädda',
rangaistus on 'utvisning', jne..." Silloin suomenkielinen kipinä syttyi ja palaa edelleenkin eikä koskaan sammu. Huhtikuussa 2003 löysin Sport FM-radiokanavan
jota kuuntelin aika paljon. Sitä kanavaa ei ole enää olemassa, se lakkautettiin 2003-2004 vuodenvaihteessa. Samoihin aikoihin suomenkielinen musiikki alkoi
vähitellen kiinnostaa ja muistan erityisen hyvin Discon kappale Tiedän että me palataan jota soitettiin paljon keväällä 2003.
Puhuin suomea oikeasti suomenkielisen
kanssa vasta huhtikuussa 2005. Se puhumisen kynnys on kyllä tosi korkea. Mutta silloin pääsin sen yli. kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta puhun suomea itseni
kanssa päivittäin. Eihän ole minulla muuten ketään jonka kanssa voisin puhua suomea läheisyydessäni. Vielä 2004 kuuntelin enimmäkseen uutisia Radio vegan
taajuudelta. Ei mitään pahaa Radio Vegasta, mutta en vapaaehtoisesti koskaan kuuntele kanavan uutisia nykyään. Olen niin tottunut Ylen suomenkielisiin
radiouutisiin. Ennen katselin joskus myös ohjelmia ruotsin televisiosta, mutta en koskaan enää. Tosin kuuntelen urheilulähetyksiä ruotsin radiosta.
Voin sanoa etten ole mitenkään ylpeä olla suomenruotsalainen. Olen todellakin samaa mieltä niiden kanssa joka haluaa pakkoruotsin pois. Olen sitä mieltä
että suomenkielisten oppilaiden ei tarvitsisi opiskella ruotsia jos eivät halua. Mutta kaikkien ruotsinkielisten velvollisuutena olisi edes tyydyttävästi
puhua/kirjoittaa suomea. Minua vihastuttaa aina kun joku - usein melkein yksikielinen ruotsinkielinen - sanoo jotain pahaa suomensuomalaisista tai suomen
kielestä. Se tapahtuu aina silloin tällöin.
Englanti kiinnosti ensimmäisen vuoden, mutta vitosen jälkeen kiinnostus alkoi pikkuhiljaaa hiipua. On oikein mielenkiintoista opiskella saksaa, mutten
usko tarvitsevani sitä niin paljon. Mutta oppi ei ojaan kaada. En myöskään kerta kaikkiaan voi ymmärtää miksi ihmiset koko ajan matkustavat. Tämäkin taitaa
kuulostaa tyhmältä, mutta kahden päivän jälkeen Tukholmassa, alan ikävöidä Radio Suomea. Turun laivalla kun vihdoin taas saan kuunnella sitä, tunnen että
olen tullut takaisin rakkaaseen kotimaahan.
Olen kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu ja kuuntelen päivittäin uutisia YLE Radio Suomesta. Kuuntelen myös Radio Suomipoppia kun haluan hyvää musiikkia.
Tuli mieleeni että joskus noin kuusi vuotta sitten kirjoitin runoja. En ole koskaan kirjoittanut suomenkielistä runoa, joten eiköhän nopeasti keksitä yhden
runon.
Syksy on tullut,
lämpötilat vaihteloo.
Kohta on talavi,
silloin pannaan ikkuna kii.
Eikö ollut hieno riimi?
18 lokakuuta 2014
Minä olen kielipakolainen
Vaikka kello tätä tekstiä aloittaessani on puoli kolme yöllä, oli aivan pakko avata tietokone ja ruveta kirjoittamaan. Syynä tähän on kirja, jonka aivan hetki sitten luin loppuun. Tässä, vajaa vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa ylistän Vadelmavenepakolaista, joka silloin pyöri Vaasan kaupunginteatterissa.
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.
Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.
Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.
Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.
Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.
Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.
Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.
Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.
Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.
Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.
Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.
Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.
Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.
Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.
Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.
Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.
Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.
Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.
Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...
15 lokakuuta 2014
Voiko kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa?
Tämä on kysymys, jota viime aikoina aina silloin tällöin olen miettinyt. Asia nousi ajankohtaiseksi taas eilen, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi Romaniaa vastaan, eikä tuntunut yhtään missään, kun Romania teki maalit. En ollut vahingoniloinen, mutta en myöskään kiroillut, en harmitellut – en kerta kaikkiaan reagoinut mitenkään.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.
Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.
Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.
Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.
Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.
Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.
Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.
Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.
Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.
Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.
Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)