Näkökulma: Fuck Off, piippaukset!

Formuloita seuraavat tietävät eilisen tapahtumasarjan, jonka yhteydessä Sebastian Vettel kävi kuumana kilpailujohtaja Charlie Whitingille. Vettel pyysi radion välityksellä Whitingiä painumaan helvettiin käyttäen kaikille vähänkin englantia osaaville hyvinkin tuttua "fuck off" -ilmaisua. F-alkuinen sana oli, kuten aina vastaavissa tilanteissa, kuitenkin korvattu piippauksella. Mutta come on. Me kaikki miljoonat ja taas miljoonat TV-katsojat tiedetään täsmälleen, mitä Vettel oikeasti oli sanonut. Ja voisinpa väittää, että yhdeksän kymmenestä piippauksesta, joita kuitenkin yleensä aina tulee muutama F1-kilpailua kohti, nimenomaan korvaavat fuck-sanan sen erilaisissa muodoissaan.
Joten mikä onkaan enää tämän typerän piippauksen merkitys?
Radioliikenne tulee toki aina viiveellä, mutta kuinka paljon viivettä lisää se, että joku käy tarvittaessa lisäämässä oikeaan kohtaan piippauksen? Kiinnostaisi oikeasti tietää, minkälainen tekninen toteutus tuossa on takana.
Mieleeni nousee toinen tapaus, jossa erään baseball-joukkueen valmentaja menettti malttinsa täydellisesti lehdistötilaisuudessa. Lyhyen ajan sisällä tuli aivan uskomaton määrä kirosanoja. Etsin, mutta en onnistunut löytämään sensuroimatonta versiota lehdistötilaisuudesta, enkä enää kuollaksenikaan muista tarkempia yksityiskohtia tapauksesta.

Mutta sitten siirrytään pois kansainvälisiltä areenoilta vaikkapa Suomen jäähalleihin. Kuunnelkaa vaikka tämä Mikael Kotkaniemen avautuminen. Tuokin video on vapaassa jakelussa Youtubessa, kaiken lisäksi seuran omalla kanavalla, eikä sensuurista tietoakaan.
Rion kisoja seuranneet muistavat, että Petra Olli kiroili Ylen haastattelussa. Se oli toki suora haastattelu, mutta en minä ainakaan ole kuullut siitä mitään sensuroitua versiota, ja suurin osa haastattelun nähneistä ja kuulleista voinevat allekirjoittaa, että sensurointi olisi pilannut koko tunnelman varsin tehokkaasti.

Nämä ovat toki vain hajaesimerkkejä, enkä minä seuraa etenkään kansainvälistä mediaa niin paljon, että aiheeseen olisi laajempaa näkökulmaa, mutta silti kysyn: onko kiroilu kielletympää esimerkiksi Yhdysvalloissa? Ja jos näin on, miksi?
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että sankarimme Sebastian Vettel ja Mikael Kotkaniemi menivät liian pitkälle, mutta eiväthän piippaukset Vettelin tapauksessa millään lailla lievennä hänen sanojaan ja niiden merkitystä.
Ja jos kyse on siitä, että formulat tulevat hyvään katseluaikaan ja että ei haluta lasten kuulevan fuckia, niin kyllä he aivan varmasti kuulevat sitä ihan riittävästi muutenkin. Vai väittääkö joku, että hyväkäytöksinen pikku-Jürgen alkaa kiroilla, koska hänen suuri idolinsa sebastian vettel huusi "fuck off!" tiimiradioon pari kertaa. Tuskinpa.

Yhteenveto: antakaa ihmisten puhua aina ja kaikissa tilanteissa avoimesti ja käyttäkää sensuuripiippausihmisten resursseja johonkin tähdellisempään! Se on puhujasta kiinni, kiroileeko hän vai ei.

16 päivää iPhone 7:n kanssa: hyvinhän tuo pelittää, mutta ei mitään tajunnan räjäyttävää

Minä olen niitä ihmisiä, jotka vaihtavat puhelinta melko usein. Yhdeksän vuoden aikana olen omistanut kuusi älypuhelinta: kolme Nokian Symbian-puhelinta ja nyt kolme iPhonea.
Jo varhaisessa vaiheessa oli aika selvää, että iPhone 6 vaihtuisi iPhone 7:ään jossain vaiheessa, mutta julkistuksen jälkeen alkoi käydä yhä selvemmäksi, että en malttaisi odottaa kovin pitkään – enkä malttanutkaan.
Niinpä suuntasin syyskuun 20:ntenä kohti Itiksen Giganttia, josta hankin 128 GB:n muistilla varustetun kullanvärisen iPhone 7:n ja siihen nahkakuoren.

Käyttöönotossa ilmeni ongelmia, kun varmuuskopiosta palauttaminen jostakin syystä ensimmäisellä yrityksellä epäonnistui. Eikä siinä kaikki, VoiceOver-ruudunlukuohjelma mykistyi enkä pystynyt käyttämään puhelinta ollenkaan. Onneksi löytyi lopulta ratkaisu, joka oli palautustila. Siihen pääsee painamalla virtanappia ja äänenvoimakkuutta pienemmälle yhtä aikaa laitteen ollessa yhteydessä tietokoneeseen, jolloin iTunes kysyy, mitä halutaan tehdä. Tällöin valitaan "Palauta", ja iPhone palautuu alkutilaansa, eli siihen tilaan, jossa se on käynnistyessään ensimmäisen kerran.
Toisella yrittämällä varmuuskopiosta palauttaminen onnistui ongelmitta.
Syytä tähän ongelmaan en todellakaan tiedä; toivottavasti näin ei muille käy. Rankka ilta oli, eikä Suomen World Cup -tappio Ruotsille tuntunut missään tämän tekniikkataistelun keskellä. Toki tuntui sitäkin paremmalta, kun sain kuin sainkin laitteen tulille omin avuin.

Ulkonäöltään iPhone 7 on käytännössä täsmälleen samanlainen kuin iPhone 6. Takakamera on kuitenkin hiukan eri paikassa ja linssi on isompi, joten ei kannata laskea sen varaan, että 6:n tai 6S:n kuori sopii 7:ään.

Sitten niihin kohua herättäneisiin asioihin:
Perinteinen 3,5 mm:n kuulokeliitäntä puuttuu. Aika applemainen muuvi, joka ei missään kohtaa itseäni ihan kauhean hirveästi ärsyttänyt. Tietysti olisi ollut kiva, jos se olisi säilynyt, mutta aika harvoin joudun lataamaan puhelinta ja käyttämään langallisia kuulokkeita yhtä aikaa, mitä siis ei enää voi tehdä, koska kuulokkeet menevät laitteen lightning-liitäntään, eli samaan kuin virtapiuha.
Luultavasti en tule hankkimaan Bluetooth-kuulokkeita, koska niitä käytettäessä on viivettä toiminnon ja VoiceOverin puhumisen välillä, ja pääasiallinen käyttö on kuitenkin netin ja sosiaalisen median selaamista yms.
IPhone 7:n mukana tulevat kuulokkeet ovat käytännössä identtiset iPhone 6:n mukana tulleiden kanssa, sekä äänellisesti että ulkonäöllisesti. Piuha on vain hiukan pidempi ja toisessa päässä on tietenkin lightning-liitin.
Laitteen mukana tulee myös Lightning -> 3,5 mm -adapteri. Onneksi niin, koska aina silloin tällöin kytken iPhonen mikseriin, jolloin ei muuta vaihtoehtoa ole.

Etenkin näkövammaisten keskuudessa hiukan huolta aiheutti se, että iPhone 7:n kotipainike ei enää ole mekaaninen painike, vaan sen painaminen perustuu kosketukseen. Huolet ovat aiheettomia sikäli, että painikkeen kohdalla on aivan samanlainen syvennys kuin aikaisemminkin, eli sen löytäminen tunnustamalla ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Kun tästä kohdasta painaa iPhonen ollessa päällä, laite antaa ikään kuin painamista vastaavan haptisen palautteen, eli laitteessa tuntuu napautus sekä silloin, kun painike painuu alas että silloin, kun siitä päästetään irti. Oikeasti painike ei siis liiku milliäkään. Kaiken lisäksi haptisen palautteen voimakkuutta voi säätää yleisistä asetuksista löytyvästä Kotipainike-kohdasta.
Uuteen kotipainikkeeseen tottuminen ei omalla kohdallani ole tuottanut ongelmia lainkaan. IPhone 6 vaihtoi jo omistajaa, mutta jos nyt ottaisin sen käteen, saattaisi jopa tuntua oudolta, kun kotipainike oikeasti liikkuu.

Uutuus, jota itse odotin paljon, oli stereokaiuttimet. Toinen kaiuttimista sijaitsee samassa paikassa kuin aikaisemmissa iPhoneissa, eli latausliitännän oikealla puolella. Toisen kaiuttimen ääni tulee puhelimen luurista. VoiceOver-käytössä stereokaiuttimista ei juurikaan ole hyötyä, paitsi tietenkin jos haluaa pitää puhelinta samassa asennossa kuin puhelimeen puhuttaessa. Musiikinkuuntelussa stereokaiutin on oikein kiva. Laitteen ollessa vaaka-asennossa stereokuva on hyvinkin havaittavissa.
Sanoisin, että puhelinkäytössä luurista tuleva ääni kuulostaa paremmalta kuin iPhone 6:ssa.
Ja kun ääniasioihin päästiin, pitää myös kehua iPhone 7:n mikkiä, joka kuulostaa todella hyvältä. Sanelin-sovellusta käytettäessä on suorastaan valtava ero 6:een verrattuna. Itse olen viime aikoina käyttänyt Audio Memos -nimistä sovellusta, joka kiertää Sanelimen ja monien muiden sovelluksien käyttämät äänityssuodattimet, mutta silläkin nauhoitettaessa on selkeä ero 7:n hyväksi.

Odotin myös sitä, että vihdoin pääsisin käyttämään 3D-kosketusta, joka tuli uutena ominaisuutena 6S-malleihin. 3D-kosketus on toiminto, joka tunnistaa, kuinka kovaa näyttöä painetaan. 3D-kosketuksen avulla voidaan muun muassa avata kuhunkin appiin liittyvä pikavalikko. Koska en ole ollut tottunut käyttämään toimintoa, se ehkä hakee parasta potentiaaliaan vielä, minkä lisäksi 3D-kosketusta luutavasti tullaan hyödyntämään jatkossa enemmän. vasta tänään kuitenkin huomasin, että 3D-kosketuksella voi aktivoida kohteita (mikä normaalisti VoiceOver-käytössä tapahtuu näytön kaksoisnapautuksella). Niin tai näin sanoisin, että 3D-kosketus ei ole mikään käänteentekevä toiminto, jonka vuoksi kehottaisin ihmisiä vaihtamaan puhelinta.

Sitten yleisiin huomioihin. IPhone 7 on, jos ei selkeästi, niin ainakin huomattavasti nopeampi kuin iPhone 6. Etenkin näytön avaaminen sormenjäljellä sujuu paljon rivakammin. sovellukset aukeavat myös nopeammin. Sihisevää ääntä en ole saanut aikaiseksi, mutta en varmasti ole kuormittanut puhelinta riittävästi.
Akunkestossa en ole huomannut eroa iPhone 6:een, mikä on pieni pettymys, varsinkin kun iPhone 6 oli aktiivisessa käytössä puolitoista vuotta. Toki akunkestoon on vaikea kiinnittää hirveän tarkasti huomiota, kun se riippuu niin paljon siitä, mitä laitteella tekee kullakin latauksella.
IPhone 7 on vesitiivis. Toivon, että en joudu testaamaan tätä ominaisuutta, mutta näin YouTubessa videon, jossa sen vesitiiviyttä testattiin huolella hyvin tuloksin.
Kaksikin kertaa kävi niin, että vettä pääsi iPhone 6:n kuulokeliitäntään, jolloin laite kuvitteli, että siihen oli kuulokkeet yhdistettynä, eikä sen kaiutin toiminut. Toivottavasti tätä ei tapahdu uuden iPhonen kanssa. Joskus meinaan oikeasti joutuu käyttämään puhelinta sateessa.

Olen niin parantumattoman uudistushaluinen ja tekniikkafriikki, että jälkikäteen ajatellen en missään nimessä jättäisi tätä hankintaa tekemättä, mutta siitä voidaan kyllä keskustella, oliko siirto iPhone 6:sta 7:ään todella 889 euron arvoinen. Uusi puhelin on toki kaikin puolin toiminut hyvin, mutta ei se mitään tajunnan räjäyttävää tarjoa.
Suurimmat plussat ovat laitteen nopeus, parempi mikki, tietyissä tilanteissa stereokaiutin ja uusi kotipainike, josta kyllä olen oppinut tykkäämään.
En laske perinteisen kuulokeliitännän puuttumista miinukseksi, koska sehän oli hyvinkin tiedossa ennakkoon, mutta akunkestolta odotin enemmän.

Että sellainen perkaus. Toivottavasti tästä oli edes yhdelle kenties puhelinvaihtoa harkitsevalle iloa ja hyötyä. Ja jos ei ollut, niin sitten ei ollut; tulipahan kirjoitettua.

Liikaa säröä Jaffalan illassa – mutta hyvävireinen Old Man!

Tästähän uhkaa tulla silkka keikka-arvostelublogi. No, tokkopa se ketään haittaa. Eikä sillä ole väliä, vaikka haittaisikin.

Niinkuin jo aikaisemmin kävi ilmi, hankin liput Neil Youngin konserttiin. Eilen odotettu päivä vihdoin koitti ja suunnattiin siskoni kanssa alkuillasta Hartwall-Arenalle.

Keikka alkoi noin klo 20.10, eikä se juuri kauniimmin olisi voinut alkaa, kun Young itseään koskettimilla säestäen lauloi After the Goldrushin. Heti mieleen valtasi todella mukava tunne: Youngin ääni soi laulajan ikään nähden kauniisti. Tästä tulisi varmasti huikea ilta.
Konsertin alussa Young säesti itseään milloin kitaralla, milloin koskettimilla, lauloi ja soitti tietenkin huuliharppua. Mutta parani vain. Bändi (Promise of the Real) tuli hiljaa mukaan ja upeat Harvest Moon -levyn kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend sekä hitit Only Love Can Break Your Heart ja Old Man olivat keikan parasta antia.
Sitten, jo ennen puoltaväliä, akustinen kitara ja huuliharppu laitettiin sivuun käytännössä loppukeikan ajaksi. Vain Wolf Moonissa edellä mainitut soittimet pääsivät enää esiin. Niiden tilalle tulivat särökitarat ja syntetisaattorit. Meininki jatkui toki hyvänä, mutta itse en pitänyt siitä läheskään yhtä paljon kuin rauhallisemmista kappaleista. Kovin montaa kappaletta en tunnistanut. Down By the Riverin bongasin ja se oli muuten piiiitkä... Varmasti yhtä pitkä kuin studioversio (9 minuuttia ja 17 sekuntia).
Monissa kappaleissa loppusoinnut venytettiin todella pitkiksi ja niiden aikana tehtiin sitten mitä kummallisempia ääniä kitaroilla ja koskettimilla.
Yhä edelleen Youngin ääni soi hienosti ja soveltui hyvin raskaampaankin musiikkiin, mutta kyllä ne (oletettavasti) tärkeät sanomatkin jäi kuulematta Youngin laulun hukkuessa kaiken muun alle.
Young ei puhunut käytännössä mitään konsertin aikana, vaan soitti ja lauloi jotain kolmattakymmentä biisiä kolmen tunnin aikana. Artistin kiitettyä Suomea ja Helsinkiä ensimmäisen kerran yleisö taputti, kunnes tuli lisää, ja loppuun kuultiin vielä Cinnamon Girl ja kappale, jota en tunnistanut.

En voi sanoa olevani pettynyt, koska konsertti oli hyvä, mutta se olisi tosiaan voinut olla vielä parempi. Oli kappaleita, joiden kuulemista etukäteen vähän odotin, kuten Helpless, Hey Hey, My My (mieluiten akustisena versiona) ja oikein hyvin Young olisi voinut laulaa edes Rockin' In the Free Worldin tai Powderfingerin, kun nyt kerran rock-meiningillä mentiin.

Eilinen keikka ansaitsee 3,5/5 kultaista sydäntä. Jos Neil Young tulee Suomeen vielä, suosittelen ilman muuta lähtemään. Itse ehkä jätän väliin.

Tapani suorastaan yllätti kansan – tai ainakin minut

Viikko sitten kävin Savoy-teatterissa kuuntelemassa Tapani Kansan konserttia. Päivämäärä oli 9. maaliskuuta, joten taiteilija vietti omaa syntymäpäiväänsä esiintymisen merkeissä.
Kansalle tuli jo 67 vuotta täyteen, ja hän kertoi heti ensimmäisessä spiikissä, että oli varsinkin edellisenä päivänä kärsinyt erittäin kovasta flunssasta. Siinä vaiheessa mietin kyllä, että mitähän tästä mahtaa tulla.
Heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien kiinnitin huomiota siihen, kuinka puhtaasti ja kauniisti myös korkeimmat kohdat kuitenkin soivat. Flunssa toki kuului hiukan äänessä, mutta kuulemma heikko olo näkyi huomattavasti enemmän kuin kuului.
Tuo ensimmäinen kappale oli Mummon kaappikello.

Konsertti oli jaettu neljään selkeästi eriteltyyn teemaan: Toivo Kärki, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja Tapani Kansa itse.
Kansaa säesti kolmen soittajan yhtye, jossa soittivat Tessa Virta (piano / haitari), Peter Engberg (kitara) sekä Olli Peuhu (basso).
Kappaleiden välissä Tapsa itse jutteli rennosti biiseistä ja niiden tekijöistä. Kuulijalle tuli tunne, etteihän pahemmin ollut spiikkejään miettinyt etukäteen, vaan kertoili asioita luontevasti, juuri sillä tavalla kuin ne mieleen tulivat.

Kauniisti soiva laulajan ääni, luontevat välispiikit ja pieni yhtye loivat lämminhenkisen tunnelman aina alusta loppuun saakka.
Konsertin aikana kuultiin paljon tuttuja kappaleita, kuten Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu, Reissumies ja kissa, Lauluni aiheet sekä Kansan omista hiteistä mm. Veikko Nieminen, Käymme yhdessä ain, Tulkaa tytöt takaisin ja konsertin nimikkokappale Kuljen taas kotiinpäin. Olavi Virta -teema oli erilainen kuin Tapio Rautavaara, sillä siinä ei kaikkein suurimpia hittejä tullut, vaikkakin toki niin Punatukkaiselle tytölleni kuin Yö kerran unhoa annoit tunnettuja ovatkin. Hopeista kuuta, Täysikuuta tai Mustasukkaisuutta ei kuultu, vaikka Kansa on levyttänyt ne kaikki. Sen sijaan kuultiin muutama hiukan harvempi Olavi Virran kappale. Toivo Kärki -teemassakin oli muutama harvinaisempi kappale, josta erityismaininnan ansaitsee Odotan sinua niin, joka kuuluu harvoihin kappaleisiin, jotka Kärki sävelsi nimenomaan Kansan sanoihin.

Tietenkin yleisö lauloi päivän sankarille Paljon onnea ja hänelle tuotiin myös kukkia.
Tapani Kansa oli lopettamassa Tulkaa tytöt takaisin -kappaleeseen, mutta yleisön innokkaiden taputuksien jälkeen tuli vielä yksi, joka oli varsin yllättävä: Oskar Merikannon Laula tyttö. Se oli oivallinen päätöskappale, koska koko konsertin ajan olin miettinyt sitä, että Kansan ääni on sävyltään yhä aika samanlainen kuin Oskar Merikannon kauneimmat laulut -levyllä, joka löytyy minulta LP:nä, eikä sen lisäksi uudempaa Tapani Kansan musiikkia ihan hirveästi ole tullut kuunneltua. Tuo levy on vuodelta 1988, ja niihin aikoihin Kansan laulusaundi oli hyvin erilainen kuin 70-luvun hittivuosina.

Konsertti kesti väliaikoineen yli kaksi tuntia, mutta silti jäi tunne, että se olisi saanut jatkua. Se on aina hyvän konsertin merkki. Jos Tapani Kansa on maisemissa ja vähänkin kiinnostaa, suosittelen lämpimästi! Voisin itsekin mennä toisen kerran.

Konserttilippu kiven takana – välillä oli vähän Helpless fiilis

Kuuntelin viime viikon keskiviikkona työnteon ohessa Radio Nostalgiaa, kun Neil Youngin Cinnamon Girlin intro pärähti soimaan. Intro on aika pitkä, joten juontajalla oli hyvin aikaa kertoa kuuntelijoille, että Neil Young on tulossa Hartwall Arenalle kesällä. Olen viime aikoina innostunut jonkin verran Youngista, ja sillä hetkellä päätin, että siihen konserttiin on päästävä.
Aloin selvittää asiaa ja ilahduin nähdessäni, että Lippupiste myy lippuja konserttiin.
Kun edellisellä kerralla olin käyttänyt Lippupistettä, olin saanut R-kioskilta lunastettavan saattajalipun Bisonsin ja TsSKA Moskovan väliseen koripallo-otteluun yhdellä puhelinsoitolla ilman mitään ongelmia.
Saattajalipulla tarkoitetaan siis lippua, joka on yhden lipun hintainen, mutta siinä on kaksi paikkaa; yksi vammaiselle ja toinen saattajalle. Tämä on reilua ja tarkoituksenmukaista, koska jos en olisi sokea, voisin tietenkin lähteä yksin konserttiin, eikä minun silloin tarvitsisi maksaa kuin yhdestä lipusta.

Soitin ensin Lippupisteelle, josta kuitenkin sanottiin, että lippuja ei enää voi varata ja että minun pitäisi mennä Lippupisteen myyntipisteelle ostamaan lippu.
Soitin seuraavaksi Hartwall Arenalle. Sieltä sanottiin, että he eivät voi myydä lippuja, mutta luvattiin selvittää asiaa. Ei kuitenkaan kuulunut mitään (ehkä olisi pitänyt malttaaa odottaa pidempään), mutta soitin kuitenkin seuraavana aamuna Lippupisteen puhelinpalveluun toisen kerran.
Tällä kertaa sanottiin, että minun kannattaisi olla yhteydessä Lippupisteen kuluttajapalveluun.
Soitin siis Lippupisteen kuluttajapalveluun ja selitin asiani jo neljännen kerran. Nyt asia nytkähti eteenpäin, koska henkilötietoni otettiin ylös ja luvattiin olla konsertin järjestäjään yhteydessä asian tiimoilta.

Vajaata viikkoa myöhemmin sain sähköpostia, että saattajalipun voi saada ainoastaan pyörätuolipaikoille tai permannolle. Tämä itsessään on erittäin huono asia, koska tiedän kokemuksesta, että äänet kantautuvat huonosti invatasanteelle, jossa pyörätuolipaikat ovat, enkä sitäpaitsi haluaisi viedä tilaa sellaisilta, jotka oikeasti ovat pyörätuolissa. Seisoskelu permannolla ei sekään oikein houkuttanut. Tästä ei siis voida syyttää Lippupistettä, vaan konsertin järjestäjää. Konsertin järjestäjä on käsittääkseni syyllinen siihenkin, että lippujen varaus oli mahdollista vain kaksi päivää sen jälkeen, kun liput olivat tulleet myyntiin. Sitäkään en kyllä ymmärrä, koska eihän kukaan ehdi siinä ajassa saada tietoa tapahtumasta. Itsekin olisin varmasti missannut sen, jollen olisi sattunut kuuntelemaan Nostalgiaa juuri silloin.
Sähköpostiviestissä luki vain, että lipun voi ostaa myyntipisteeltä. Ajattelin, että minähän en ala junailemaan itseäni Lippupisteen myyntipisteelle, jos ei oikeasti ole pakko. Eiväthän vammattomienkaan tarvitse lähteä minnekään myyntipisteelle, koska he voivat ostaa lipun suoraan verkkopalvelusta. Edes pyörätuolipaikoille ei voi ostaa lippuja netistä väärinkäyttöriskin takia.
Vuorossa oli siis jo viides puhelu, kun soitin uudelleen Lippupisteen kuluttajapalveluun.
Tällä kertaa jäätiin selvittelemään, voisiko lipun maksaa puhelimessa luottokortilla ja sen jälkeen saada postitettua.
Hetkeä myöhemmin soitettiin takaisin ja kerrottiin, että koska minulla on VISA Electron, se ei onnistu.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis käydä Lippupisteen myyntipisteellä.
Sattumalta olin onneksi juuri samana päivänä menossa avustajani kanssa HIFK:n jääkiekko-otteluun, johon muuten niin ikään olin saanut (Lippupalvelun kautta tällä kertaa) R-kioskilta lunastettavan saattajalipun.
Käytiin siinä samalla Lippupisteen Itiksen myyntipisteellä ja sain vihdoin lipun ostettua.

Lopputulos on siis se, että sunnuntaina 3.7. käyn luultavasti äidin kanssa Hartwall Arenalla kuuntelemassa Neil Youngia ja häntä säestävää Promise of the Real -yhtyettä, mutta sen vain sanon, että jos konsertti olisi vähänkin vähemmän kiinnostanut, en olisi käynyt tätä prosessia läpi.
Toki on sanottava, että joka paikassa sain erittäin asiallista palvelua, enkä sinänsä voi syyttää Lippupistettä mistään, mutta yleisellä tasolla riittää totisesti kehitettävää.
Itseäni voin syyttää, koska jos heti olisin uskonut, että minun oikeasti pitää mennä myyntipisteelle, olisin säästynyt paljolta vaivalta. Halusin vain viimeiseen asti toivoa olevani muiden kanssa tasa-arvoinen, mutta tässä tapauksessa en ollut, mikä on harmi.
Pointti on siis se, että vuonna 2016 pitäisi todellakin aina ja kaikissa tilanteissa voida hoitaa tällainen asia etänä millään *tähän kohtaan kirosana* myyntipisteellä käymättä. Yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että olisin saanut tämän tiedon vaikka huomenna, enkä olisi ehtinyt järjestää tapaamista avustajan kanssa ja pahimmassa tapauksessa liput olisivat voineet loppua kesken.

Lippu odottaa nyt kuitenkin laatikostossa ja voin alkaa odottaa tunnelmallista heinäkuista sunnuntai-iltaa – onneksi!