2014 – mitä voisin enää vaatia?

Näin on vuosi jälleen kulunut ja on jo perinteeksi muodostuneen analyysin aika. Vuosi sitten vietin uuttavuotta positiivisissa merkeissä. Tulevaisuuteen liittyvät huolet olivat vihdoin väistyneet ja tiesin, että työt alkaisivat vuoden alussa. Näin myös tapahtui. 7.1.2014 oli merkittävä päivä, koska silloin allekirjoitin elämäni ensimmäisen työsopimuksen.
Tarvittavan koulutuksen saatuani aloin sitten tehdä töitä kotoa käsin. Siinä samalla etsin asuntoa. Sen kummemmin toivomatta täytin Mellunmäen Rukatunturintiellä sijaitsevan asunnon ilmoituksen yhteydessä olevan hakemuksen. Hämmästys oli sitten suuri, kun minulle tarjottiin kyseistä asuntoa. Toimitin vuokranantajalle tarvittavat tulotietoihin liittyvät asiakirjat ja lähdin vain muutamaa päivää myöhemmin Helsinkiin katsomaan kämppää. Mitään erityisiä kriteerejä minulla ei ollut, mutta halusin saada sinne pesukoneen. Niinpä kuumotti vähän, kun kylppärin ovi avattiin. Pesukoneliitäntä löytyi ja asia oli sen myötä selvä. Allekirjoitin saman tien vuokrasopimuksen ja muuttovalmistelut olivat valmiina alkamaan. Asunnon suhteen kävi kaikin puolin ihan käsittämätön munkki: sain asunnon, jonka vuokra pääkaupunkiseudun mittapuulla on erittäin alhainen, joka on rauhallisella paikalla rauhallisessa taloyhtiössä ja jossa yksinkertaisesti viihdyn todella hyvin.
Muuttovalmisteluissa hommia sitten riittikin. Piti selvitellä vammaispalveluihin liittyviä juttuja, tehdä sähkösopimus, ostaa kotivakuutus, tilata nettiyhteys, hommata uudessa kodissa tarvittavia tavaroita jne. Asiat kuitenkin järjestyivät yksi kerrallaan ja opin valtavasti uutta sen prosessin aikana.
28. helmikuuta oli sitten toinen merkittävä päivä, jona aivan uusi aikakausi alkoi. Nyt asuin omillani Helsingissä.

Siitä alkoi arki, joka oli aivan tuiki tavallinen arki, mutta kuitenkin haaveiden täyttymys: vihdoin oma koti ja oma työpaikka. Niin, ihan oikeasti oma koti. Yksiö, joiden seinän sisällä minä olen valtias. Elämää rytmittävä työpaikka, jolla saan tehdä sellaista, josta pidän ja jonka ilmapiiri ja työyhteisö ovat vertaansa vailla; parempaa en vain mitenkään osaa kuvitellakaan.
Stressin ollessa päällä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin blogiin seuraavasti:
"En suoraan sanottuna edes tiedä, mistä haaveilen, paitsi että haluaisin hyvän elämän, johon sisältyy tärkeitä ihmisiä ja mielekästä tekemistä – niin vapaa-ajalla kuin työelämässä."
Tuohon lauseeseen tämänhetkinen elämäni, josta silloin siis vain haaveilin, on hyvin kiteytetty.
Mitä voisin enää vaatia?

Vuosi sitten kirjoitetussa merkinnässä viittasin siihen, että vuoden 2014 aikana uusi elämä alkaisi ja toivoin, että kaikki siihen liittyvä sujuisi hyvin. Nyt voin todeta, että kyllähän se sujui. Mietin myös, missä mahtaisin olla vuoden päästä. Silloin olin "kotona Mustasaaressa". Nyt istun samassa huoneessa, jopa samalla tuolilla kuin silloin, mutta olen käymässä Mustasaaressa lähteäkseni huomenna kotiin Helsinkiin. Sillä en sano, etteikö tämä paikka, jossa kuitenkin asuin yhteensä noin 20 vuotta, ei olisi eräänlainen koti sekin.

Vuosi sitten katsoin innolla eteenpäin kohti uusia haasteita. Nyt katson luottavaisena eteenpäin kohti rutiineja ja arkea – arkea, josta toivon voivani nauttia yhtä paljon kuin tähänkin asti.

Hyvää uuttavuotta kaikille lukijoille. Toivottavasti tekin voitte nauttia arjesta alkavana vuonna!

Ajan kuva: kuka olin seitsemän vuotta sitten?

Edellisestä tekstistä inspiroituneena hain käsiini yhden vanhan, vuonna 2007 kirjoitetun merkinnän. Siihen aikaan olin sen kaiken sisällä, josta viime yönä kerroin. Tämä on aikoinaan tarkkaan mietitty ja parhaalla suomen taidollani rustattu teksti, johon olen ollut silloin tyytyväinen ja jonka jokaisen sanan takana olen seisonut.
17-vuotias Isak puhukoon puolestaan, tässä se tulee:



perjantai 28. syyskuuta 2007
Kuka minä olen?
Perustietoa
Asuinpaikka: Mustasaari
Ammatti: opiskelija (Mustasaaren lukio)
Harrastuksia: sähköurkujen ja hanurin soittaminen, musiikin kuunteleminen ja urheilun seuraaminen
perhe: äiti isä ja sisko (joka opiskelee ruotsissa)
Mielimusiikki: Kevyttä suomalaista musiikkia - kaikkea Georg Malmsténista Eppu Normaaliin
Muuta: Olen syntymästä saakka sokea. Olen aina hyvällä tuulella. Ennen olin hirmu puhelias, mutta änkytysongelmien myötä olen tullut vähän ujommaksi. Juon
kahvia maidon ja sokerin kera. Pidän miellyttävistä ihmisistä, hyvästä musiikista ja hyvistä urheiluselostuksista. En pidä epämiellyttävistä ihmisistä
(en ole tavannut ketään), huonosta musiikista (löytyy vaikka kuinka paljon) enkä huonoista urheiluselostuksista (joita ei juuri ole.)

Synnyin eräänä kesäpäivänä heinäkuussa 1990. Olen aina ollut kiinnostunut äänentoistolaitteista ja ensimmäiset muistikuvani ovat että leikin erään radion
kanssa. Tämä radio paloi helmikuussa 94, jolloin olin vasta kolme vuotta. Ja muistan sen radion ja myös asuntovaunumme joka myös paloi samassa palossa.
Autotallista se palo lähti leviämään. talo ei syttynyt tuleen. Tapahtuma ei ollut itselleni traumaattinen. Olin niin nuori etten tainnut ymmärtää mitä
pihalla oikein tapahtui.

94 lähdin sitten päiväkotiin ja syksyllä 97 koululun. Näistä ajoista en todellakin muista niin paljon. Olihan päiväkodissa hauskaa ja ensimmäiset kouluvuodetkin,
mutta vitosella tuli kyllä joku pieni kouluväsymys vastaan ja kokeet menivät huonosti. onneksi tämä jakso oli aika lyhyt ja kutosella alkoi taas normalisoitua.

Kiinnostus urheiluun alkoi keväällä 2000 jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Sitä ennen urheilu ei ollut lain kiinnostanut. Mutta siitä se lähti ja olen erittäin
iloinen siitä, koska urheilun seuraaminen antaa todella paljon.

Olen aina ollut kiinnostunut musiikista ja olen soittanut sähköurkuja niin kauan kuin suinkin muistan. En ole mikään virtuoosi, mutta voin valehtelematta
sanoa että osaan satoja kappaleita, joista suurin osa ei tule soitettua niin usein, mutta saan ne päähäni jos joku haluaa kuulla. Esimerkiksi viime lauantaina
toivottiin virsi jota en sitä ennen ollut soittanut ehkä 7 vuoteen, jos lain olin soittanut, mutta olin kuullut sen monta monta kertaa ja pystyin soittamaan
sitä. Olen viime vuoden aikana panostanut hanuriin myös ja rupiaahan sekin sujumaan.

Mitä suomen kieleen tulee, niin muistan osanneeni laskea suomeksi jo päiväkodissa. Muistan myös kysynneeni joskus ehkä
12 vuotta sitten:
"Mikä on seinä suomeksi?" ja niin edespäin, joten on se jotenkin kiinnostanut. Muistan myös "suomikerhon" alettua kakkosella, että tykkäsin siitä. Kerran
osallistuessani ruotsinkielisessä vastineessa Puhelinlangat laulaa-ohjelmaan sanoin että suomi on vaikea. Se tais olla noin 2000. Minua hävettää kun ajattelen
sitä. NO, asenne on muuttunut.
Silloinen Baltika Cup järjestettiin tuttuun tapaan joulukuussa 2002 ja silloin yhtäkkiä tuli mieleeni että suomeahan täytyy osata jotta voi seurata tätä
TV-lähetystä. Sitä ei selostettu kakkosella ruotsiksi. Muistan aika elävästi kuinka sitä lähetystä kuuntelin ja ajattelin että "ahaa torjua on 'rädda',
rangaistus on 'utvisning', jne..." Silloin suomenkielinen kipinä syttyi ja palaa edelleenkin eikä koskaan sammu. Huhtikuussa 2003 löysin Sport FM-radiokanavan
jota kuuntelin aika paljon. Sitä kanavaa ei ole enää olemassa, se lakkautettiin 2003-2004 vuodenvaihteessa. Samoihin aikoihin suomenkielinen musiikki alkoi
vähitellen kiinnostaa ja muistan erityisen hyvin Discon kappale Tiedän että me palataan jota soitettiin paljon keväällä 2003.

Puhuin suomea oikeasti suomenkielisen
kanssa vasta huhtikuussa 2005. Se puhumisen kynnys on kyllä tosi korkea. Mutta silloin pääsin sen yli. kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta puhun suomea itseni
kanssa päivittäin. Eihän ole minulla muuten ketään jonka kanssa voisin puhua suomea läheisyydessäni. Vielä 2004 kuuntelin enimmäkseen uutisia Radio vegan
taajuudelta. Ei mitään pahaa Radio Vegasta, mutta en vapaaehtoisesti koskaan kuuntele kanavan uutisia nykyään. Olen niin tottunut Ylen suomenkielisiin
radiouutisiin. Ennen katselin joskus myös ohjelmia ruotsin televisiosta, mutta en koskaan enää. Tosin kuuntelen urheilulähetyksiä ruotsin radiosta.

Voin sanoa etten ole mitenkään ylpeä olla suomenruotsalainen. Olen todellakin samaa mieltä niiden kanssa joka haluaa pakkoruotsin pois. Olen sitä mieltä
että suomenkielisten oppilaiden ei tarvitsisi opiskella ruotsia jos eivät halua. Mutta kaikkien ruotsinkielisten velvollisuutena olisi edes tyydyttävästi
puhua/kirjoittaa suomea. Minua vihastuttaa aina kun joku - usein melkein yksikielinen ruotsinkielinen - sanoo jotain pahaa suomensuomalaisista tai suomen
kielestä. Se tapahtuu aina silloin tällöin.

Englanti kiinnosti ensimmäisen vuoden, mutta vitosen jälkeen kiinnostus alkoi pikkuhiljaaa hiipua. On oikein mielenkiintoista opiskella saksaa, mutten
usko tarvitsevani sitä niin paljon. Mutta oppi ei ojaan kaada. En myöskään kerta kaikkiaan voi ymmärtää miksi ihmiset koko ajan matkustavat. Tämäkin taitaa
kuulostaa tyhmältä, mutta kahden päivän jälkeen Tukholmassa, alan ikävöidä Radio Suomea. Turun laivalla kun vihdoin taas saan kuunnella sitä, tunnen että
olen tullut takaisin rakkaaseen kotimaahan.

Olen kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu ja kuuntelen päivittäin uutisia YLE Radio Suomesta. Kuuntelen myös Radio Suomipoppia kun haluan hyvää musiikkia.

Tuli mieleeni että joskus noin kuusi vuotta sitten kirjoitin runoja. En ole koskaan kirjoittanut suomenkielistä runoa, joten eiköhän nopeasti keksitä yhden
runon.

Syksy on tullut,
lämpötilat vaihteloo.
Kohta on talavi,
silloin pannaan ikkuna kii.


Eikö ollut hieno riimi?

Minä olen kielipakolainen

Vaikka kello tätä tekstiä aloittaessani on puoli kolme yöllä, oli aivan pakko avata tietokone ja ruveta kirjoittamaan. Syynä tähän on kirja, jonka aivan hetki sitten luin loppuun. Tässä, vajaa vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa ylistän Vadelmavenepakolaista, joka silloin pyöri Vaasan kaupunginteatterissa.
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.

Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.

Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.

Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.

Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.

Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.


Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.

Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.

Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.

Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...

Voiko kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa?

Tämä on kysymys, jota viime aikoina aina silloin tällöin olen miettinyt. Asia nousi ajankohtaiseksi taas eilen, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi Romaniaa vastaan, eikä tuntunut yhtään missään, kun Romania teki maalit. En ollut vahingoniloinen, mutta en myöskään kiroillut, en harmitellut – en kerta kaikkiaan reagoinut mitenkään.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.

Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.

Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.

Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.

Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.

Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.

Unelmien täyttymys Malmin lentokentällä

Kohta 12 vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen, kun yhtäkkiä aloin kiinnostua suomen kielestä. Tämän seurauksena hylkäsin pitkälti X3M:n ja aloin kuunnella suomenkielisiä radiokanavia ja sen myötä suomenkielistä musiikkia. Kun Radio SuomiPop ja Radio Nova olivat paljon kuuntelussa, en tietenkään voinut välttyä kuulemasta Eppu Normaalin kappaleita. Vuonna 2004 yhtye alkoi ottaa paikkaansa suurten suosikkien joukosta, mitä uusien radiohittien löytämisen lisäksi vauhditti 14-vuotissynttärilahjaksi saatu Maximum Jee & Jee -albumi. Vuotta myöhemmin taivas sitten aukesi todenteolla, kun sain Repullinen Hittejä -kokoelman. Kyllä sitä tuli kuunneltua ja kappaleista nautittua.
Uusia Eppu Normaali -levyjä tuli hankittua tasaiseen tahtiin (mm. Imperiumin vastaisku ja Historian suurmiehiä vinyylilevyinä, Reppu 2 ja Syvään päähän), mutta viime vuosina pääpaino on kuitenkin kotimaisesta musiikista puhuttaessa pysynyt iskelmässä.
Silti takaraivossa on aina ollut ajatus siitä, että Eppu Normaalin näkeminen livenä olisi älyttömän siistiä, enkä hetkeäkään epäröinyt, kun siihen tällä viikolla tarjoutui tilaisuus. Keikka oli eilen Malmin lentokentällä, jossa yhtye esiintyi Finland International Air Show -tapahtuman puitteissa.

Keikka alkoi Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -kappaleella ja heti mielen täytti sellainen jännä, jollakin lailla liikuttava tunne. Nyt se ihan oikeasti tapahtui: Eppu Normaali soitti ja minä seisoin stagen edessä. Tämän tunteen hiukan laannuttua aloin kuunnella musiikkia analyyttisemmin ja harmittelin hiukan huonoa miksausta. En osaa yksilöidä, mikä siinä oli pielessä, mutta alussa se ei vain kuulostanut hyvältä. Harmi, että mm. Vihreän joen rannalla meni vähän pilalle tämän takia, mutta onneksi säädöt saatiin kuntoon ja suurin osa keikasta kuulosti saundillisesti hyvältä.
Ja voi että niitä biisejä. Ainoa kappale, jota en muista aikaisemmin koskaan kuulleeni oli Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -levyllä oleva On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa. Kaikki muut kappaleet olivat tuttuja ja melkein kaikkiin liittyi muistoja – muistoja siitä ajasta, kun kuuntelin Eppu Normaalia enemmänkin ja kun nämä biisit olivat kovia juttuja, ja tottakai ne olivat edelleenkin hyviä. Ja sitten kun ne suurella volyymillä tunkeutuivat tajuntaan, niin se oli jotakin aivan huikeaa.
Keikalla kuultiin suurin osa niistä kaikkein tunnetuimmista hiteistä, kuten Vuonna 85, Kitara, taivas ja tähdet, Baarikärpänen, Tahroja paperilla, Murheellisten laulujen maa, Joka päivä ja joka ikinen yö sekä NÄinhän täällä käy. Uudempaa tuotantoa edustavalta Sadanvuoden päästäkin -levyltäkin kuultiin peräti kolme kappaletta, jotka olivat hiljaa huomiseen, Ei sankariainesta ja Suolaista sadetta.
Voi kuinka me sinua kaivataan olisi ollut kaunis päätösbiisi, mutta ei se tietenkään siihen jäänyt, kun yleisön suosionosoituksien jälkeen yhtye soitti vielä kappaleet Suolaista sadetta ja Njet njet, jossa yleisöä erikseen pyydettiin laulamaan ainoan kerran – siis sillä tavalla, että Martti Syrjä oli itse hiljaa. Toki jengi muutenkin lauloi ja ennen kuin kysytte, kyllä minäkin lauloin muutamassa biisissä.

Jos sitten unohdetaan ne huikeat tunnelmat ja analysoidaan vähän kriittisemmin, niin jotenkin Martti Syrjän laulu kuulosti puristetulta ja mukanani ollut työkaveri vahvisti, että hän jotenkin näytti irvistelevän laulaessaan. En tiedä, vedettiinkö kaikki kappaleet alkuperäissävellajeista, mutta voisin hyvin kuvitella, että ainakin joidenkin kappaleiden transponointi alaspäin olisi tehnyt hyvää. Muutenkin Syrjä kuulosti spiikeissäkin aika hengästyneeltä.
Ja sitten toinen juttu, jota olen kummastellut kuunnellessani Onko pitkä matka jonnekin -live-levyä ja myös eilen. Miksi vähän hitaammat biisit, kuten vaikka Joka päivä ja joka ikinen yö ja Vuonna 85, pitää soittaa noin nopeasti? Onneksi sentään Voi kuinka me sinua kaivataan vedettiin aika lailla alkuperäisen temmossa.
Työkaverini näki Eput jo kolmannen kerran tänä kesänä ja saman setin ovat kuulemma vetäneet aikaisemminkin. Hyvähän se oli, mutta miten eivät tajunneet laulaa Lensin matalalla -kappaletta ilmailutapahtumassa... Toki syynä voi olla, että se on biisinä niin erilainen kuin kaikki muut Eppu Normaalin kappaleet, mutta silti.

Kaiken kaikkiaan huikea kokemus, joka olisi saanut jatkua toisetkin puolitoista tuntia. Käytin toki korvatulppia, joiden ansiosta musiikki tuli sopivalla voimakkuudella; ei liian kovaa, mutta kuitenkin tajuntaan kunnolla tunkeutuen, jolloin pääsi oikein mukavaan fiilikseen. Biisit olivat taattua laatua ja tunnelma keikkapaikalla hyvä. Jos Eput vielä jatkavat ja sattuu hyvä tilaisuus, lähden kyllä uudestaan!

Heinäkuun yhteenveto – loma ja toinen HJK-matsi

Heinäkuun 14. oli sinänsä historiallinen päivä, koska se oli elämäni ensimmäinen palkallinen lomapäivä. Sen vietin Tampereella, jonne olin lähtenyt loman alkajaiseksi kaveria tapaamaan. Meillä oli hauskaa kuten aina. Olimme ostaneet vesitiiviin pussin ja langattoman mikin tarkoituksena äänittää pyykinpesukoneen ääntä sisäpuolelta. Harmiksemme huomattiin, että pesukoneen rumpuun eivät pääse radioaallot, joten siltä osin yritys epäonnistui. PÄätetttiin kuitenkin uhrata tieteen hyväksi kaverini Zoom H2 -tallennuslaite, joka kuitenkin hyvinkin kesti pesukoneen myllerrykset linkouksineen päivineen vesitiiviissä pussissa ollessaan. Jostakin syystä (epäillään paristojen liikkuneen linkouksen voimasta) kaksi nauhoitusyritystä epäonnistui, mutta kolmannella yrittämällä, minun jo lähdettyäni, saatiin edes vähän ääniä laitteeseen talteen. Tältä siis kuulostaaa pesukoneen linkous rummusta nauhoitettuna.
Toinen villitys oli niin sanottu asuntogeneraattori, joka oli eräänlainen ääniversio leikistä, jossa ihmiset kirjoittavat vuorotellen paperiin eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja muodostaen hauskoja lauseita. Me nauhoitettiin kumpikin erilaisia paikkoja, lukujen muodostamiseen tarvittavia sanoja, adjektiiveja ja lopuksi objekteja. Tämän jälkeen ohjelmointitaitoinen kaverini värkkäsi ohjelman, joka arpoi näitä asioita muuten loogisesti, mutta täysin sattumanvaraisesti. Tämän kaiken seurauksena saatoin sunnuntai-illan ratoksi tietokoneen kaiuttimista kuulla oman ääneni sanovan vakavaan sävyyn:
"Isakin rappukäytävässä on 228 makeaa maitotölkkiä". Ei tarvitse ymmärtää, mutta voi että oli hauskaa ja että tuli naurettua.
Tietysti tehtiin myös hyödyllisiä asioita, eli kokkailtiin. Tämä oli minulle varsin opettavaista ja sangen pieni repertuaarini kasvoi muutamalla ruualla. Seuraava haaaste on sitten siirtää ne käytäntöön...

Neljän päivän kertakaikkisen mahtavan ja aivoja nollaavan Tampereella olemisen jälkeen suuntasin junalla kohti Pohjanmaata, jossa olin sitten loman loppuun saakka eli vähän laskentatavasta riippuen 4–5 päivää. Minulla oli siis vain viikon kesäloma aloitettuani työt vasta tämän vuoden tammikuussa. SE ei yhtään harmittanut, koska työt ovat luonnollisestikin tärkeämpi asia kuin loma, vaikka tietenkin sitäkin tarvitaan.
Pohjanmaalla olin suurimmaksi osaksi "kotona", mutta lauantaina kävin katsomassa Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää, joka toki oli suunnattu lähinnä lapsille, mutta oikein pirteä ja mukava esitys oli. Etenkin musiikki ansaitsi kiitosta ja huomasi kyllä, että asialla oli ollut ammattimies (Iiro Rantala).


***


Heinäkuun 23. sain vihdoin aikaiseksi käyttää henkilökohtaista avustajaa toisen kerran. Aivan kuten edellisessä merkinnässä jo ennakoin, käytiin tälläkin kertaa Sonera-stadionilla todistamassa HJK:n ja Rabotničkin välisen otteluparin toista osaottelua. Hiukan eittämättä harmitti, että jouduin pulittamaan 40 € paikasta yläkatsomossa halvempien paikkojen jo täytyttyä, mutta toisaalta tunnelma oli upea ja sää kerrassaan erinomainen. HJK voitti ottelun 2–1 ja eteni kolmannelle karsintakierrokselle. Vaikka toki toivon HJK:lle ja Suomen maajoukkueellle kaikkea hyvää, täytyy kuitenkin myöntää, että Suomi-futis on monella tavalla jäänyt aika taka-alalle Bosnian maa- ja seurajoukkueiden tulon myötä. Ehkä kahta maata ei voi kannustaa kunnolla yhtä aikaa. Ei olisi tuntunut missään, jos Rabotnički vaikka olisi pudottanut HJK:n silloin. Olisin jollakin kierolla tavalla osannut iloita Rabotničkinkin puolesta.

Jatketaan, kun nyt urheiluun päästiin. Jalkapallon MM-kisojen päättymisestä on jo kulunut jonkin aikaa ja ne alkavat tuntua melko kaukaisilta, mutta iloitsin Saksan voitosta. Koko kisojen nautittavin ottelu oli huikeudessaan ja erikoisuudessaan Saksa–Brasilia-välierä; siitä vain ei pääse mihinkään. Ennen kaikkea siitä ottelusta nämä kisat jäävät mieleen ja tietenkin myös siitä, että Bosnia kisoihin pääsi. Monta tiukkaa, hienoa vääntöä toki nähtiin, mutta niistä aika moni meni vähän ohi töiden takia. Finaalikin meni vähän ohi kun olin siellä Tampereella. Suuren kiitoksen kisoista ansaitsee YLE, joka todellakin näytti panostavansa. Etenkin Hannu-Pekka hännisen selostukset paikan päältä olivat radiourheilua parhaimmillaan.


***


Muuten arki on pyörinyt totuttuun malliin. Töissä on yhä edelleen sujunut oikein mukavasti. Tulihan tuossa heinäkuun lopulla yksi vuosi jälleen mittariinkin. En muuten juhlistanut ollenkaan, mutta sunnuntaina kävin parin kaverin kanssa Itäkeskuksen Raxissa. Koska ennätykset on tehty lyötäviksi, tempaisin noin 13 pitsaslaissia. Tarkasta määrästä en ole nyt ihan varma, koska jotkut olivat hiukan pieniä ja yhteensä saattoi mennä ehkä 16, mutta arvioisin syöneeni noin 13 normaalinkokoista palaa.
Tänään puolestaan käytiin työporukalla purjehtimassa. Pelkäsin kyllä hiukan alussa, mutta kun aloin tottua ajatukseen, etttä tämä laitos ei ihan oikeasti kaadu eikä uppoa, osasin kyllä nauttiakin siitä.


***


Tämä nyt oli taas tällainen – pakolla väännetty kirjoitus. Taidanpa ihan oikeasti tehdä jatkossa niin, että kirjoitan vain silloin, kun oikeasti tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Haluaisin ehdottomasti pitää blogia yllä, koska tykkään kirjoittamisesta, mutta tällaisten kirjoitusten laatimisesta en erityisemmin nauti, kun yhteen tekstiin pitää ängetä aivan helvetin paljon asiaa vain siksi, että minun muka pitäisi kertoa koko maailmalle, mitä kulloinkin olen tehnyt. Tietenkin mielelläni kerronkin, mutta eihän se ole mikään itsetarkoitus. He, joita se oikeasti kiinnostaa, osaavat varmasti pitää yhteyttä ihan muutenkin.

Tästä syystä en kerrankin kirjoita tämän tekstin loppuun, että pitäisi aktivoitua, koska se ei kuitenkaan toteudu, vaan että pitäisi odottaa sitä hetkeä, että ihan oikeasti kirjoituttaa. Se voi tulla pian tai siihen voi mennä kuukausia. Eläkää sen kanssa.

Kivenlahti-rock ja HJK-matsi – eipä muuten juuri uutta auringon alla

Tämä raportti nyt tulee hiukan myöhässä, mutta kävin tuossa kesäkuun alussa elämäni toisilla festareilla, kun Leppävaaran urheilupuistossa järjestetty Kivenlahti-rock kutsui. Siellä vietettiin oikein mukava perjantai-ilta. Esiintyjistä ylivoimaisesti eniten minun musiikkimakuun sopiva Indica oli valitettavasti heti alussa ja meni sen takia vähän ohi. Toki Ikuinen virta kuulosti hienolta. Seuraavaksi lavan valtasi virolainen folk metal -yhtye Metsatöll, joka omalla tavallaan erikoisine soolosoittimineen toimi aika hyvin. Seuraavaksi Anette Olzon esitti ihan mukavia rock-balladeja, mutta sitä ei tullut kuunneltua kovin tarkasti. En koskaan erityisemmin ole pitänyt The Rasmuksesta, mutta ne 10 vuotta sitten viimeksi kuullut hitit toimivat livenä yllättävänkin mukavasti ja yhtye kipusi parhaimmistoon koko esiintyjäkaartia arvioitaessa. Muutaman porukassa olleen kiinnostuksen vuoksi katsottiin ruotsalaisen heavy metal -yhtyeen Sabatonin esiintymistä ihan lavan lähellä. Olihan se aika vaikuttavaa, mutta tuli vähän liian kovaa ja oli minun makuuni turhan raskasta metallia, minkä lisäksi minua ärsytti – ja ärsyttää – se tietty tapa ääntää englantia. Silti asiat saattoivat muuttua vielä pahemimksi Cheekin esiintymisen muodossa. En vain kerta kaikkiaan pidä rap-musiikista ja Sabaton-keikan aiheuttaman tuskan perään esim. sinänsä oikein hieno Tinakenkätyttö-kappale oli Cheekin esittämänä jotakin aika jäätävää... Cheekin jälkeen esiintymisvuorossa oli UB40. Lieköhän ollut tahallista, mutta basso peitti kaiken muun alleen, mikä huononsi vaikutelmaa selvästi. Ja mä en sitten vain pysty nielemään I Can't Help Falling in Love With You -kappaletta kenenkään muun kuin Elvis Presleyn esittämänä...
Illan huipensi Within Temptation, jota myös kuunneltiin lavan läheltä. Sinänsä ihan mukavaa musiikkia, mutta minun makuuni kompit olivat taas turhan raskaita, etenkin Sharon den Adelin kauniin lauluäänen rinnalla.


***


Pari päivää myöhemmin se sitten vihdoin tapahtui: palkkasin henkilökohtaisen vapaa-ajanavustajan. Pelkäsin, että työtehtävien keksiminen tuntuisi aluksi hankalalta, mutta kun samalle viikolle sattui kuin tilauksesta Veikkausliiga-ottelu HJK–VPS, piti tottakai mennä sinne ja korkata yhteistyö jalkapallon parissa. Avustaja pääsi sisään ilmaiseksi ja kaikki meni muutenkin oikein hienosti. Pääsinpä pitkästä aikaa raitiovaununkin kyytiin. Harmi vain, että sää oli suorastaan syksyinen, eikä ottelukaan mikään kovin ihmeellinen ollut HJK:n ollessa aika ylivoimainen. Viimeistään tuossa heinäkuun lopulla voisi kenties käydä Sonera-stadionilla uudestaan, kun HJK kohtaa Mestarien liigan karsinnoissa makedonialaisen FK Rabotničkin.
Saattaapa olla, että keikat jäävät kesällä aika vähälle, mutta syksyllä urheilutarjonta lisääntyy huomattavasti. Toki nyt kesälläkin tapahtumia riittäisi muilla aloilla.
Viimeistään talvella pitää kaivaa jostakin toinen avustaja, joten saa ilmoittaa, jos tietää jonkun, jota kenties voisi kiinnostaa käydä urheilutapahtumissa, konserteissa, oletettavasti joskus asioita hoitamassa ja mitä nyt mieleen voi tullakin.


***


Eipä tässä oikein sitten muuta ihmeellistä ole tapahtunutkaan. Arkipäivät ovat kuluneet töissä ja toki nyt viime aikoina illat jalkapallon parissa. Juhannusaaton ilta ja alkuyö vietettiin mukavasti pienellä, kolmen hengen kaveriporukalla.
Enpä tiedä, milloin viimeksi olisin tuntenut samanlaista urheilusta johtuvaa tyhjyyttä kuin viime sunnuntain vastaisena yönä, kun Bosnia ja Hertsegovina oli hävinnyt Nigerialle. Onneksi Nigerian johtomaali tuli ajoissa, joten oli hyvin aikaa valmistautua mahdolliseen tappioon. Vaikka tänä iltana pelattu Iran-ottelu Bosnian kannalta olikin merkityksetön, niin oli kyllä silti mahtava voitto ja maaleja kelpasi tuuletella. Sen Nigeria-ottelun aikana jouduin muuten myöhäisen ajankohdan vuoksi tukehduttamaan aikamoisen huudon, kun luulin hetken Edin Džekon tehneen sen maalin, joka sitten virheellisesti liputettiin paitsioksi. Harmi, että en tullut tallentaneeksi sitä äännähdystä...
Muutenkin kisoissa on riittänyt vauhtia ja mielenkiintoa. Etenkin viime aikoina erinomaisesti menestyneen Espanjan putoaminen ilahdutti. Lauantaina ne kunnon tosipelit sitten alkavatkin. Niin kummallinen turnaus kuin tämä on ollut, on hankala mennä arvioimaan mitään, mutta lopussa kovat tulevat varmasti olemaan kovia. Toivottavasti joku yllättäjä pääsee pitkälle. Toki on jo nyt selvää, että pienoinen yllättäjä nähdään puolivälierävaiheessa, kun sinne tiensä selvittää joko Kreikka tai Costa Rica.


***


Tämä kesä tulee jatkumaan pitkälti töiden merkeissä. Kokonaiset yhden viikon kestävällä lomalla olisi tarkoitus käydä Tampereella kaverin luona ja sitten myös Pohjanmaalla. En siis oikeasti ole mitenkään katkera; olen onnellinen, että minulla on työpaikka ja kaiken lisäksi maailman paras sellainen!

Arki se pyörii...

Niin, arki pyörii, eikä sinänsä valtavasti kerrottavaa ole.
Mutta mitä siihen arkeen sitten kuuluu? Joka arkipäivä on pitkälti samanlainen: Herään klo 6.45 ja saan yleensä itseni pystyyn seitsemään mennessä. Lähden keittiöön, napsautan radion päälle (Radio Nostalgia, tietenkin) ja keitän kahvia. Aamiaiseksi syön yleensä leipää, mysliä jugurtin kanssa tai puuroa. Taksi tulee hakemaan klo 7.50 ja olen toimistolla noin klo 8.30. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen lähden kotiin ollen kotona viiden jälkeen. Loppuilta kuluu sitten usein pitkälti koneella, mutta toki seuraan myös urheilua, soitan koskettimia, luen välillä jotain kirjaa ja teen pakollisia asioita, joihin lukeutuvat mm. tiskaaminen, pyykinpesu ja kaupassakäynnit.
Tuolta elämä on pitkälti näyttänyt viimeiset kohta kolme kuukautta, mitä nyt toki aina silloin tällöin olen tavannut tuttavia ja kavereita, ettei ihan pelkästään neljän seinän sisällä olemiseksi jäisi.
Kävin pääsiäisenä Mustasaaressa ja toukokuun alussa isä ja sisko puolestaan kävivät täällä mm. siistimässä keittiötä sen legendaarisen tulipalon jäljiltä.
Huhtikuun alussa puolestaan kävin Espoon Solvallassa, jossa oli Förbundet Finlands Svenska Synskadaden järjestämä leiri, kurssi, tai miksi sitä nyt sanoisi. Ohjelmassa oli luentoja, liikuntaa ja mukavaa yhdessä oloa. Oikein kivaa oli, vaikka tapahtuman virallinen ohjelma eittämättä olisi antanut hiukan enemmän vähän aikaisemmin, kun ei ollut vielä työpaikkaa tai omaa asuntoa.

Tämän viikon alussa sain vihdoin avustajapäätöksen, joten nyt pitäisi joku avustaja löytää. Onneksi on pari ehdokasta jo olemassa, joten asia järjestynee kyllä. Sen jälkeen voisi alkaa tehdäkin asioita kodin ulkopuolella, mutta varsinkin alussa tulee varmasti tuntumaan kummalliselta, kun olen niin tottunut olemaan yksin ja sen puoleen myös vain muiden järjestämän toiminnan varassa.
Esim. jossain HJK:n ottelussa voisi kyllä käydä ja sitten syksyllä ainakin urheilutarjontaa tulee lisää. Tähtäimessä on myös Tapani Kansa, joka konsertoi Finlandia-talolla syksyllä. Toki nyt kesälläkin musiikkitapahtumia riittäisi.

Muuten mitään edellisestä merkinnästä poikkeavaa ei oikein ole. Viihdyn yhä erinomaisesti niin työpaikalla kuin kotona. Mitään en tässä välissä ole onnistunut polttamaan, vaikka olen kokkaillutkin pari kertaa. Eilen tein varsin onnistuneesti liha-makaronilaatikkoa.
Asiat ovat aika lailla kohdallaan ja arki rullaa mukavasti.


***


Tähän kohtaan on myös sanottava pari sanaa urheilusta. Olipa hienoa, että saatiin mahtava, tasainen Liigan finaalisarja. Olin Tapparan puolella, joten hiukan KÄrppien mestaruus harmitti, mutta oli se aivan huikeaa, että seitsemäs ja ratkaiseva ottelu eteni aina jatkoajalle saakka ja mestaruus oli maalista kiinni.

Jääkiekosta puheen ollen olen toki seurannut suhteellisen tiiviisti jääkiekon MM-kisoja, mutta jollakin lailla kisat eivät ole sytyttäneet, eikä Suomen mahdollinen jääminen lohkovaiheeseen hetkauta millään tasolla. So what? MM-kisat on taas ensi vuonna ja silloin on uusi mahdollisuus menestyä paremmin.

Sen sijaan 12.6. alkavat jalkapallon MM-kisat kyllä sytyttävät ja ennen kaikkea se, että Bosnia on mukana. Ai että tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten kisoissa käy! Luulen kyllä, että bosnialla on hyvä mahdollisuus päästä lohkosta jatkoon, mutta toki se vaatii kolme onnistumista.
Mestaruudesta tulevat varmasti tiukimmin taistelemaan lähtökohtaisesti Espanja, Saksa ja Brasilia, mutta koska ollaan Amerikan mantereella, Argentiina ja Uruguay on myös ehdottomasti luettava suosikkien joukkoon. Miten pitkälle Belgian nykyinen tähtisikermä voi yltää ja miten käy Hollannin tällä kertaa? Entäs laadukkaat Englanti ja Portugali? Tuleeko näiden ulkopuolelta yllättäjiä? Siinä vähän kysymyksiä kisojen alla.

Koska työ tuntuu erittäin tärkeältä yhdistettynä siihen, että käännöshommia ei väsyneenä pysty kovin hyvin tekemään, ei varmasti etenkään arkena tule katsottua juuri NHL:n tai NBA:n pudotuspelejä, mikä sinänsä on harmi, koska nyt voisin seurata kumpaakin suomenkielisellä selostuksella. Myös MM-kisojen yöottelut jäänevät suurimmaksi osaksi väliin, mutta Bosnian otteluita seuraan toki hinnalla millä hyvänsä.
Eilen nousin kuitenkin neljältä seuraamaan Anaheim Ducksin ja Los Angeles Kingsin välistä seitsemättä ja ratkaisevaa NHL:n konferenssivälierää. Ottelusta tuli antikliimaksi Kingsin ollessa ylivoimainen.
Eilispäivän kohokohta oli La Ligan ratkaisuottelu, jossa Atlético Madrid ylsi tasapeliin FC Barcelonan vieraana ja vei Espanjan mestaruuden. Ihan mahtava juttu, että vihdoin joku muu kuin Real Madrid tai Barcelona voitti!
Mestarien liigan finaalissa olen toki myös Atléticon puolella.

Oli hienoa, että Manchester City (ja Edin Džeko) voitti Valioliigan mestaruuden, mutta olisin hyvin voinut elää asian kanssa, jos kannu olisi mennyt Liverpoolille.

siinä kai ne tärkeimmät. Ei toki voi muistaa kovin tarkasti, mitä kaikkea huhtikuun alun jälkeen on tapahtunut. Yhtä kaikki on erittäin nautittavaa, että urheilua oikeasti pystyy seuraamaan kunnolla, vaikka juuri muuta tekemistä ei sitten olisikaan.
Joillakin on tarve päästä ulos tai jonnekin. Minä voin oikein hyvin viettää kokonaisen viikonlopun melkein vain penkkiurheilun parissa. Sellaisia on tässä ollutkin muutama.


***


No niin. Nyt voisin mennä syömään lisää liha-makaronilaatikkoa ja seuraamaan suomen ja Yhdysvaltojen välisen jääkiekko-ottelun loppua. Toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa ei-niin-helvetin-pitkän ajan päästä uudestaan...

Kuukausi takana uudessa kodissa – helsinkiläinen elämä alkaa löytää muotoaan

Perjantai 28. helmikuuta oli iso päivä, sillä silloin muutin elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon, joka sijaitsee Helsingin Mellunmäessä. On tullut aika vetää yhteen ensimmäinen kuukausi helsinkiläisenä. Satuin juuri tänään keskustelemaan neljännen sukupolven helsinkiläistaksikuskin kanssa ja hän oli hyvin tarkka siinä, että olen aina ja ikuisesti hesalainen – en stadilainen – joten pahoittelut viime kirjoituksen otsikosta...

Vaikka perhe, sukulaiset ja monet tutut ihmiset jäivät satojen kilometrien päähän, en missään vaiheessa kuluneen kuukauden aikana ole tuntenut ikävää sinne, koska Espoossa opiskellessani totuin kuitenkin elämään pääkaupunkiseudulla, minkä lisäksi täälläkin on kavereita ja ystäviä. Täällä on myös minulle erittäin tärkeä työpaikka, mikä tietysti oli ensisijainen syy muuttoon. Koen muutenkin kuuluvani tänne paljon voimakkaammin kuin, kaikella kunnioituksella, jonnekin syrjäisen Mustasaaren syrjäisen pikkukylän maaseudulle.
Ja aina halutessa voi käydä käymässä. Junamatka Helsingistä Vaasaan ei edes ole mikään pitkä.


***


Miten tämä uusi elämänvaihe sitten on alkanut? Kiitos hyvin. Mitäpä tässä? Mä joka päivä töitä teen, eli käyn Lauttasaaressa sijaitsevalla toimistolla arkipäivisin. Työmatkat taittuvat mukavasti taksilla ja niihin menee noin 33–40 minuuttia suuntaansa, eli ei mitenkään liikaa, onneksi. Pieni pelko Mellunmäkeen muuttaessani oli nimittäin, että työmatka tuntuisi pitkältä, kun työpaikka kuitenkin on kaupungin toisessa päässä.
Työpaikalla olen viihtynyt erinomaisesti. Yrityksessä on pieni, erittäin mukava neljän hengen työyhteisö, jota parempaa on vaikea kuvitella. Alussa, kun kuitenkin oli paljon uutta, nukuin huonosti ja olin väsynyt töissä, mutta nyt rutiinit ovat jo alkaneet muodostua.

Uudessa kodissakin olen viihtynyt erinomaisesti. Niin asuinympäristössä kuin itse talossa on rauhallista, asunto on sopivan kokoinen ja vuokrakin sopivan alhainen; alle 500 euron kuukausivuokralla ei ihan tuosta vain löydä asuntoa Helsingistä.
Asun noin kilometrin Mellunmäen keskustasta, joten liikennettä tai muita ulkoa tulevia ääniä ei oikeastaan ollenkaan kuule. Kaikki sisällä kuuluvat äänet ovat varsin vaimeita, niin sanottuun normaaliin asumiseen liittyviä ääniä – jos lukuun ei oteta seinänaapurin silloin tällöin käyttämää iskuporakonetta...

Sain heti alussa liikkumistaitoa ja nyt osaan kävellä niin roskiskatokselle kuin lähikauppaan, jotka ovat ne kaikkein tärkeimmät reitit. Parinsadan metrin päässä olevassa valintatalossa saan apua kaupan henkilökunnalta ja homma on tähän saakka toiminut oikein kivuttomasti.
Elän siis kaikin puolin hyvää, itsenäistä elämää uudessa ympäristössä, eikä minkään suhteen ole tullut ongelmia, mistä olen äärimmäisen tyytyväinen.
En ole pahemmin kokkaillut vielä, mutta olisi kyllä tarkoitus napata jonkinlaiset perusteeet haltuun. Toki osaankin monet ruuanlaiton perusteet, mutta rutiinit vain puuttuvat.
Pyykinpesu oli entuudestaan tuttua, eikä mitään ihmeellistä kodinhoidon suhteen muutenkaan ole tullut vastaan.


***


Dramatiikaltakaan ei kuitenkaan ole vältytty, sillä pari viikkoa sitten kun kaikessa rauhassa istuin olohuoneessa tietokoneen ääressä odottamassa kinkkukiusauksen valmistumista, havahduin yhtäkkiä keittiöstä tulevaan käryyn. Voin sanoa, että se fiilis oli aika jäätävä, kun tajusin, että ei jumalauta, minun keittiössäni palaa, mutta en yhtään tiennyt, mistä palo tuli ja mikä sen oli aiheuttanut. Hetken siinä pyörin paniikissa, jollaista en ikinä ennen ollut kokenut, ennen kuin sain aikaiseksi lähteä soittamaan naapurin ovikelloa. Ovi avautui heti ja vaikutettiin varsin auttamishaluisilta. Tulipalo sammutettiin ja toinen naapuri soitti pelastuskeskukseen. Minä odotin jännittyneenä lisätietoja tilanteesta ja kävi onneksi vähitellen ilmi, että mitään vakavaa ei ollut tapahtunut. Hetkeä myöhemmin paikalle tuli palomiehiä ja ambulanssihenkilökuntaa. Todettiin, että olin kaikin puolin kunnossa, eli onneksi en ollut jäänyt keittiöön hengittämään vaarallisia kaasuja liian pitkäksi aikaa. Lähdin kuitenkin kaverille yöksi asunnossa olevan savun takia. Yön ja seuraavan päivän ikkunat olivat auki ja asunto oli tuulettunut riittävästi, että saatoin palata kotiin iltapäivällä. Silloin käymään tuli myös vuokranantajan edustaja, joka totesi vahinkojen olevan kosmeettisia ja että akuuttia korjaustarvetta ei ollut. Lattiassa on merkki ja seinässä on nokea. Seinää voisi kyllä maalauttaa ja laminaattia korjauttaa, mutta mitään kiirettä asialla ei siis ole.
Palo oli klassisimmista keittiöpaloista klassisin, eli patahanskat putosivat ilmeisesti hellan päälle ja syttyivät palamaan. Onneksi siinä ei käynyt sen pahemmin. Kukahan idioottia tuota keittiötä on suunnitellut, kun lieden yläpuolella on koukut. Toinen kysymys on toki, kuka helvetin idiootti pitää patahanskoja juuri niissä koukuissa, mutta niin vain ihminen vahingoista viisastuu.


***


En ole päässyt tekemään paljon mitään, koska vielä ei ole henkilökohtaista avustajaa. Tämä ei sinänsä haittaa siinä mielessä, että koska minulla ei tätä ennen vapaa-ajan avustajaa ole ollut, en ole aikaisemminkaan ollut tottunut käymään paljon missään oma-aloitteisesti, mutta kunhan sen avustajan saan, tulen varmasti käymään joskus esim. urheilutapahtumissa tai konserteissa.
Vapaa-aika on siis pitkälti sujunut vain kotona ollessa. Onneksi täällä on silloin tällöin käynyt kavereita piristämässä.
Enpä tiedä, milloin olisin lyhyen ajan sisällä nauranut niin paljon kuin 14.–16.3., kun Tampereella asuva ystävä oli täällä kyseisen viikonlopun.


***


Kaiken kaikkiaan olen siis nauttinut uudesta, pääkaupunkilaisesta elämästä. Viihdyn erinomaisesti niin kotona kuin työpaikalla – mitä ihminen voi enää vaatia? Pidemmällä tähtäimellä toivon, että voin tehdä enemmän asioita ja kenties luoda enemmän kontakteja ihmisiin, mikä ei toki ole helppoa. Faktahan kuitenkin on, että elän tällä hetkellä aika yksipuolista ja myös yksinäistä elämää. Mutta kaikki aikanaan.

Olen paperilla Stadin kundi – myös pari sanaa Sotšista

Kaikki alkoi noin kuukausi sitten, kun suureksi yllätyksekseni sain asuntotarjouksen asunnosta, jonka hakemukseen sen suurempia odottamatta olin henkilö- ja tulotietoni täyttänyt. Tämän tuloksena lähdin eräänä torstaina isän kanssa Helsinkiin katsomaan kyseistä kämppää, joka on oikein asiallinen 70-luvun yksiö Mellunmäessä rauhallisella alueella. Asunto on toki Helsingin mittapuulla kaukana kaikesta, mutta vuokra on toisaalta varsin alhainen; olin varautunut siihen, että joutuisin maksamaan ainakin 100–200 € enemmän kuukausivuokraa.
Allekirjoitin oitis vuokrasopimuksen ja homma oli sen myötä selvä. Olin ja olen äärettömän iloinen siitä, että sain asunnon niin kivuttomasti kuin sain. Yksi Helsingin-matka riitti, eikä ollut kilpailuakaan, sillä asunto tarjottiin vain minulle sillä hetkellä. Mikäli en olisi sitä ottanut, olisi se toki mennyt eteenpäin jollekulle muulle. Minulla kävi siis aivan käsittämätön tuuri kaiken kaikkiaan, mutta onneakin tarvitaan.
Siksi harmittaakin, että en voi sinne muuttaa vielä, koska liikkumistaidonohjaukseen liittyvät asiat ovat vielä kesken. Liikkumistaidon saaminen aika lailla heti on käytännössä muuttamisen edellytys, jotta mahdollisimman pian voin alkaa toimia mahdollisimman itsenäisesti asuntoa ympäröivällä alueella.

Tehtävää on totisesti riittänyt viime aikoina, kun on pitänyt ostaa varsin iso määrä kodissa tarvittavaa, kuten kodinkoneita, keittiötarvikkeita ja huonekaluja. Suurin osa löytyi käytettyinä, mutta ostin pölynimurin, pyykinpesukoneen ja mikron uusina ja myös uuden toimistotuolin tämän kotona olevan alkaessa hajoilla 17 vuoden aktiivisen käytön jälkeen.
Vammaispalveliden hakemisen lisäksi piti luonnollisesti myös tehdä sähkösopimus, avata kiinteä laajakaista ja tehdä muuttoilmoitus niin taloyhtiöön kuin väestörekisteriin. Kaikki on kuitenkin sujunut tähän saakka mukavasti ja prosessin aikana olen oppinut valtavasti uutta.
Nyt olen siis valmis muuttamaan, ja olen paperilla ollut helsinkiläinen jo toista viikkoa, mutta se liikkumistaito on siis vielä kesken. Mitään valtavaa kiirettä ei toki sinänsä ole, kun vallan hyvin voin tehdä töitä kotoa käsin. Tietysti silti tekisi mieli muuttaa asioiden ollessa näin pitkälti kondiksessa. Mutta kaikki ajallaan.


***


Sotšin olympialaiset ovat luonnollisesti olleet tiukassa seurannassa. Minä en yleensä aseta erityisen isoja odotuksia, vaan nautin urheilun juhlasta ja kisoista. Siksi en tässä kohtaa aio purnata epäonnistumisista, mutta naisten jääkiekkojoukkue oli kyllä iso pettymys, ei pääse mihinkään. Kaksi komeaa hopeamitalia Suomi on kuitenkin saanut ja lisää on toivottavasti tulossa. Väittäisin, että naisten viestin ratkaisu oli yksi jännittävimmistä hetkistä ikinä, joita olen kokenut urheilun parissa; se oli dramaattisuudessaan jotakin aivan huikeaa. Sydämentykytyksiä saatiin myös perjantaina, ensin silloin kun Daniel Richardsson oli tulossa maaliin ja sitten vielä uudemman kerran kun Kaisa Mäkäräinen taisteli ampumahiihdon mitalista.
Kyllä olympialaisten seuraaminen on aina yhtä hienoa, varsinkin kun seuraamiseen tarjotaan niin upeita puitteita kuin YLE tarjoaa YLE Puheen, TV-kanavien, Sotši-Areenan ja nettisivujen muodossa. Ja sitten joku vielä kehtaa valittaa YLE-verosta...


***


Sellainen tällä kertaa. Arkipäivät ovat pitkälti menneet töiden merkeissä, mutta puhelinsoittoja ja asioiden selvittämistä on viime aikoina riittänyt. Kuten jo sanoin, se on kuitenkin ollut erittäin opettavaa. Toivon voivani kirjoittaa seuraavaa merkintää ihan fyysisestikin pääkaupunkimme asukkaana.

Anteeksi spämmäily – vaihdoin sosiaalisten medioiden julkaisualustaa

Päätin jättää hyvästit NetworkedBlogsille, jonka päivitystahti tuntui olevan aiempaa verkkaisempi. Otin kaverin vinkistä käyttöön IFTTT:n, jota tämän julkaisun myötä testailen.

Koska kirjoitin blogimerkinnän muutama tunti sitten, ei varsinaisesti ole mitään kerrottavaa. Chelsean mitä ilmeisimmin ratkaistua valioliiga-ottelun Manchester Unitedia vastaan seuraan tällä hetkellä Boston Bruinsin ja Chicago Blackhawksin välistä NHL:n huippuottelua.
Tarjolla olisi myös NBA-koripallloa prime time -aikaan, ja sitten klo 22 alkaakin illan NFL-kattaus. Ruotsalaisen Viaplayn toimiessa myös Suomessa voin seurata NFL:ää ruotsiksi, mikä on erittäinkin hieno juttu! Sinänsä kummallista, että suomeksi selostetaan vain Super Bowl; suuri osa NFL-otteluista tulee kuitenkin hyvään katseluaikaan ja kiinnostusta varmasti olisi, joskin toki on monia, jotka silti seuraisivat englanninkielisellä selostuksella.

No, nyt katsotaan, tuleeko tämä blogimerkintä someen niinkuin olen suunnitellut.

Hyvin alkanut vuosi – huomenna alkavat työt!

Huomenna pitkä odotus päättyy, kun työt alkavat vihdoin kunnolla! Sitä osaa kyllä arvostaa, kun on ollut työttömänä seitsemisen kuukautta. Muutenkin alkuvuosi on ollut oikein mukava vähän joka rintamalla.


***


Olen käynyt kahdella Helsingin-matkalla. Ensin kävin allekirjoittamassa työsopimuksen ja kun muutenkin olin jäämässä pääkaupunkiseudulle kavereita katsomaan, olin toisenkin päivän töissä asentelemassa ohjelmia työtietokoneeseen. Kuluneella viikolla kävin kahden päivän koulutuksessa, jossa sain kaikki tarvittavat tiedot päästäkseni alkuun. Näin ollen hommat voivat alkaa kunnolla huomenna. Sain työtietokoneen, ohjelmoitavan näppäimistön sekä pistenäytön, joka nopeuttaa oikolukemista, joten puitteet ovat oikein erinomaiset. Työpiste on pystytetty ja siellä on nyt sitten tarkoitus viettää arkipäivät. Haen pääkaupunkiseudulta asuntoa, joten ajatus on, että jossakin vaiheessa muutan sinne ja alan tehdä hommia yrityksen toimistolla.
Mielenkiinnolla odotan huomista; luvassa on haasteellista, mutta toisaalta innostavaa hommaa! Työtehtävistä tulee varmasti tarkempaa tietoa tuonnempana, mutta kyse on lokalisoinnista.


***


On luonnollisesti myös syytä hehkuttaa hieman sitä sunnuntaita 5.1., kun Suomen alle 20-vuotiaat nappasivat MM-kultaa ja lentopallomiehet varmistivat pääsynsä MM-kisoihin; huikeita saavutuksia molemmat! Rasmus Ristolaisen ratkaisumaali Ruotsin verkkoon voi jäädä vuoden 2014 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi. Jos Suomi nappaa jonkin oikein dramaattisen olympiakullan tai Bosnia menestyy kesällä jalkapallon MM-kisoissa, voidaan varmasti saada lisää samaan kategoriaan mahtuvia riemunkiljahduksia.

Mitä urheiluvuoteen 2013 muuten tulee, nostin tässä tekstissä esiin kolme itselleni erityistä hetkeä urheiluvuonna 2013. Urheilugaalan antia en kommentoi, sillä se on minulle vain mitäänsanomatonta puuhastelua.

Urheilua on tosiaan alkuvuonna ollut varsin paljon: Australian avointen tennisturnaus, NFL:n ratkaisuotteluita, Valioliigaa, käsipallon EM-kisat jne. Seurattavaa on riittänyt!


***


Raportoin lisää, kun kerrottavaa on. Oikein hyvää alkanutta 2014 kaikille!