Näin on yksi vuosi jälleen kulunut, mutta huomaanpa, että siitä ei oikein löydy erityisen paljon analysoitavaa, koska 2015 on ollut aika tapahtumaköyhä. Oikeastaan hyvä niin, koska elämä on siis jatkunut juuri niinkuin vuosi sitten tehdyssä merkinnässä toivoin, eli elän edelleen sitä tuiki tavallista arkea, joka kuitenkin on haaveiden täyttymys.
Viihdyn yhä erinomaisesti niin kotona kuin vaihtelevia hommia sisältävässä työssä. Työpaikka siirtyi tämän vuoden keväällä, mutta työmatka lyheni, joten se oli vain hyvä asia. Varsinkin loppuvuodesta on kuitenkin ollut jonkin verran stressiä töissä, mutta pieni irtiotto tässä ennen vuodenvaihdetta on tehnyt todella hyvää.
Ennen vuotta 2015 en ollut käynyt pohjoismaiden / Viron ulkopuolella. Kuluneen vuoden aikana olen käynyt peräti kolme kertaa Saksassa ja kerran Tšekissä. Työmatkat veivät Frankfurtiin, Schwerteen ja Konstanziin, kun taas syyskuun alussa kävin neljän päivän lomamatkalla Prahassa. Kaikista matkoista jäi hyviä muistoja.
Tietenkään ei sovi unohtaa kaveriporukalla tehtyä Tukholman-risteilyä, mutta sen ensimmäisen illan tapahtumista en taas muista kaikkea ihan kristallinkirkkaasti...
Perinteisesti viihdyn kotona, mutta toki muutamassakin urheilutapahtumassa ja konsertissa on tullut käytyä. Erityisesti jäi mieleen Dallapén Olavi Virta -konsertti Kulttuuritalossa maaliskuussa. Tuo upea orkesteri + Juha Hostikan laulu räjäyttivät tajunnan.
Teknisellä rintamalla merkittävin hankinta oli iPhone 6, johon olen ollut oikein tyytyväinen; olisihan sääli, jos joutuisi maksamaan melkein 800 € huonosta laitteesta.
Syksyllä taas hankin Bose SoundLink Colour -bluetooth-kaiuttimen ja bluetooth-lähettimen, joka lähettää ääntä mikseristä kaiuttimeen. Sillä tavalla voin "kuljettaa" ääntä järkevästi ympäri asuntoa.
Huomaatteko? Jos jonkun bluetooth-kaiuttimen hankinta pääsee niihin asioihin, jotka nousevat mieleeni, kun kokonaisuutena mietin kulunutta vuotta, niin kertoohan se aika paljon. Mutta en valita. Juuri nyt en kaipaakaan mitään muutosta mihinkään, vaan toivon, että alkavasta vuodesta tulee samalla tavalla mukavan arkinen.
Aika paljon kertoo sekin, että vuoden aikana olen julkaissut tämän lisäksi tasan yhden blogimerkinnän, jossa käsittelin äänestämättä jättämistä eduskuntavaaleissa.
Tietenkin olisin voinut kirjoittaa paljon, paljon enemmän, mutta nykyään kirjoitan tänne vain silloin kun siltä tuntuu enkä siksi, että minun muka pitäisi.
Ei sitten muuta kuin oikein hyvää uuttavuotta 2016. Sanoin sen viime vuonna ja sanon sen uudelleen: nauttikaa arjesta!
31 joulukuuta 2015
19 huhtikuuta 2015
En äänestänyt – haittaakse?
Avaan YLEn vaalikoneen.
"1. Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa"
Kiroan. Mistä helvetistä minä voisin tietää, onko Suomessa liian helppo elää sosiaaliturvan varassa. Hädin tuskin tiedän, mitä sosiaaliturvalla tarkoitetaan.
"2. Kaupan ja muiden liikkeiden aukioloajat on vapautettava."
Kiroan uudestaan. Minulle on ihan sama, onko 300 metrin päässä oleva Siwa auki 12–21 vai 24/7, koska käyn kaupassa arki-iltoina noin klo 19. Ja by the way, se Siwa on auki 24/7; voiko sen vapaampaa enää olla?
"3. Suomessa on siirryttävä perustuloon joka korvaisi nykyisen sosiaaliturvan vähimmäistason."
Luovutan. Mikä on perustulo? Ja taas tuo helvetin sosiaaliturva.
Tässä kohtaa teen päätöksen: en äänestä näissä(kään) vaaleissa.
Olen äänestänyt kolme kertaa: kunnallisvaaleissa 2008, EU-vaaleissa 2009 ja eduskuntavaaleissa 2011.
2008 aikaisemmin aiheena ollut kielipakolaisuus oli voimakkaimmillaan ja äänestin sellaista ehdokasta, joka ajaisi Mustasaaren suomenkielisten asioita. Seuraavan vuoden EU-vaaleissa äänestin myös, mutta en muista ketä enkä sitä, millä perusteella valitsin ehdokkaan, joka muistaakseni oli vasemmistoliittolainen.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestin Juha Reiniä, joka nousi esiin vaalikoneen avulla ja oli muutenkin tuttu mies jalkapallotaustansa ansiosta. Mutta en kyllä enää muista, minkä puolueen listoilla se oli.
Silloin jo tuntui siltä, että olin valinnut ehdokkaan hätiköidysti.
Sen jälkeen en ole äänestänyt, enkä edes oikeastaan ole harkinnut äänestäväni kertaakaan. Miksi?
Vaaleissahan on kyse siitä, että pitää löytää itselleen sopiva ehdokas tai puolue – sellainen, joka ajaa itselleen tärkeitä asioita. No, mitkä asiat sitten ovat minulle tärkeitä? Tietenkin joku, joka ajaa vammaisten asioita voisi olla kiva, mutta eipä silläkään juuri merkitystä ole: minulla on asiat koko lailla hyvin jo nyt ja tuskin asiat muuttuvat niin dramaattisesti, ettenkö niiden kanssa voisi elää.
Vastustan pakkoruotsia, mutta eipä se suuremmin elämääni vaikuta, joutuvatko oppilaat opiskelemaan ruotsia vai ei.
Olen luonteeltani maahanmuuttajamyönteinen, mutta ei sekään tunnu sellaiselta asialta, joka saisi minut käyttämään aikaa ehdokkaan tai puolueen etsimiseen.
Tiedämme siis, että en äänestäisi RKP:tä tai Perussuomalaisia, mutta emme mitään muuta.
Mitä tapoja voidaan käyttää siihen oman ehdokkaan tai puolueen löytämiseksi? Lähinnä kai vaalikeskusteluja tai vaalikoneita. Niinkuin alussa jo huomattiin, YLEn vaalikoneen ensimmäiset kysymykset järkyttivät pahanpäiväisesti. Näin oli käynyt monesti ennenkin, ja olin joutunut vastaamaan "En osaa sanoa" melkein kaikkiin kysymyksiin.
Se saa minut vain tuntemaan itseni erittäin tyhmäksi: en ymmärrä näitä kysymyksiä, vaikka minun pitäisi.
Ja kun voin tehdä jotakin mielekkäämpää ja mukavampaa, en todellakaan rupea seuraamaan mitään vaaliväittelyitä, vaikka sellaiset ehkä voisivat antaa ehdokkaista paremman kuvan, koska silloin tulee kiinnitetyksi huomiota eri asioihin, kuten siihen, miten ehdokas perustelee jotakin asiaa tai muuten vain siihen, miten hän puhuu.
No, niissä vaalikeskusteluohjelmissa puhuttaisiin kuitenkin vain Kreikasta, Natosta, Ukrainan kriisistä ja ties mistä, johon liittyen minulla ei ole mitään mielipiteitä kuitenkaan. Mikä Nato muuten edes on? Joku sotilasliitto kai.
Ihmiset huutelee netissä ja sosiaalisessa mediassa, että pitää äänestää. Äänestämättömyyteni vain vahvistuu: miksi minun pitäisi äänestää, jos ei kiinnosta?
Siihen joku vastaa, että jos ei äänestä, ei saa valittaa.
No, lupaan tässä ja nyt julkisesti, etten aio valittaa yhdestäkään päätöksestä, jonka eduskunta tekee 2015–2019.
Vaalipäivä koittaa ja kerron, että en aio äänestää. Ihmiset paheksuvat ja kysyvät miksi.
Tunnen itseni taas vähän epäonnistuneeksi: olenko hirveä ihminen, kun en äänestänyt? Olenko hirveä ihminen vain siksi, ettei minua kiinnosta?
Tuolla puhuvat, että joku Keskusta olisi vaalien jälkeen Suomen suurin puolue. Nojaudun taaksepäin tuolissa ja alan keskittyä Interin ja Milanin väliseen Milanon paikallisotteluun – kierolla tavalla pienesti ylpeä siitä, että en äänestänyt.
Katsotaan seuraavalla kerralla uudestaan.
"1. Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa"
Kiroan. Mistä helvetistä minä voisin tietää, onko Suomessa liian helppo elää sosiaaliturvan varassa. Hädin tuskin tiedän, mitä sosiaaliturvalla tarkoitetaan.
"2. Kaupan ja muiden liikkeiden aukioloajat on vapautettava."
Kiroan uudestaan. Minulle on ihan sama, onko 300 metrin päässä oleva Siwa auki 12–21 vai 24/7, koska käyn kaupassa arki-iltoina noin klo 19. Ja by the way, se Siwa on auki 24/7; voiko sen vapaampaa enää olla?
"3. Suomessa on siirryttävä perustuloon joka korvaisi nykyisen sosiaaliturvan vähimmäistason."
Luovutan. Mikä on perustulo? Ja taas tuo helvetin sosiaaliturva.
Tässä kohtaa teen päätöksen: en äänestä näissä(kään) vaaleissa.
Olen äänestänyt kolme kertaa: kunnallisvaaleissa 2008, EU-vaaleissa 2009 ja eduskuntavaaleissa 2011.
2008 aikaisemmin aiheena ollut kielipakolaisuus oli voimakkaimmillaan ja äänestin sellaista ehdokasta, joka ajaisi Mustasaaren suomenkielisten asioita. Seuraavan vuoden EU-vaaleissa äänestin myös, mutta en muista ketä enkä sitä, millä perusteella valitsin ehdokkaan, joka muistaakseni oli vasemmistoliittolainen.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänestin Juha Reiniä, joka nousi esiin vaalikoneen avulla ja oli muutenkin tuttu mies jalkapallotaustansa ansiosta. Mutta en kyllä enää muista, minkä puolueen listoilla se oli.
Silloin jo tuntui siltä, että olin valinnut ehdokkaan hätiköidysti.
Sen jälkeen en ole äänestänyt, enkä edes oikeastaan ole harkinnut äänestäväni kertaakaan. Miksi?
Vaaleissahan on kyse siitä, että pitää löytää itselleen sopiva ehdokas tai puolue – sellainen, joka ajaa itselleen tärkeitä asioita. No, mitkä asiat sitten ovat minulle tärkeitä? Tietenkin joku, joka ajaa vammaisten asioita voisi olla kiva, mutta eipä silläkään juuri merkitystä ole: minulla on asiat koko lailla hyvin jo nyt ja tuskin asiat muuttuvat niin dramaattisesti, ettenkö niiden kanssa voisi elää.
Vastustan pakkoruotsia, mutta eipä se suuremmin elämääni vaikuta, joutuvatko oppilaat opiskelemaan ruotsia vai ei.
Olen luonteeltani maahanmuuttajamyönteinen, mutta ei sekään tunnu sellaiselta asialta, joka saisi minut käyttämään aikaa ehdokkaan tai puolueen etsimiseen.
Tiedämme siis, että en äänestäisi RKP:tä tai Perussuomalaisia, mutta emme mitään muuta.
Mitä tapoja voidaan käyttää siihen oman ehdokkaan tai puolueen löytämiseksi? Lähinnä kai vaalikeskusteluja tai vaalikoneita. Niinkuin alussa jo huomattiin, YLEn vaalikoneen ensimmäiset kysymykset järkyttivät pahanpäiväisesti. Näin oli käynyt monesti ennenkin, ja olin joutunut vastaamaan "En osaa sanoa" melkein kaikkiin kysymyksiin.
Se saa minut vain tuntemaan itseni erittäin tyhmäksi: en ymmärrä näitä kysymyksiä, vaikka minun pitäisi.
Ja kun voin tehdä jotakin mielekkäämpää ja mukavampaa, en todellakaan rupea seuraamaan mitään vaaliväittelyitä, vaikka sellaiset ehkä voisivat antaa ehdokkaista paremman kuvan, koska silloin tulee kiinnitetyksi huomiota eri asioihin, kuten siihen, miten ehdokas perustelee jotakin asiaa tai muuten vain siihen, miten hän puhuu.
No, niissä vaalikeskusteluohjelmissa puhuttaisiin kuitenkin vain Kreikasta, Natosta, Ukrainan kriisistä ja ties mistä, johon liittyen minulla ei ole mitään mielipiteitä kuitenkaan. Mikä Nato muuten edes on? Joku sotilasliitto kai.
Ihmiset huutelee netissä ja sosiaalisessa mediassa, että pitää äänestää. Äänestämättömyyteni vain vahvistuu: miksi minun pitäisi äänestää, jos ei kiinnosta?
Siihen joku vastaa, että jos ei äänestä, ei saa valittaa.
No, lupaan tässä ja nyt julkisesti, etten aio valittaa yhdestäkään päätöksestä, jonka eduskunta tekee 2015–2019.
Vaalipäivä koittaa ja kerron, että en aio äänestää. Ihmiset paheksuvat ja kysyvät miksi.
Tunnen itseni taas vähän epäonnistuneeksi: olenko hirveä ihminen, kun en äänestänyt? Olenko hirveä ihminen vain siksi, ettei minua kiinnosta?
Tuolla puhuvat, että joku Keskusta olisi vaalien jälkeen Suomen suurin puolue. Nojaudun taaksepäin tuolissa ja alan keskittyä Interin ja Milanin väliseen Milanon paikallisotteluun – kierolla tavalla pienesti ylpeä siitä, että en äänestänyt.
Katsotaan seuraavalla kerralla uudestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)