Olen paperilla Stadin kundi – myös pari sanaa Sotšista

Kaikki alkoi noin kuukausi sitten, kun suureksi yllätyksekseni sain asuntotarjouksen asunnosta, jonka hakemukseen sen suurempia odottamatta olin henkilö- ja tulotietoni täyttänyt. Tämän tuloksena lähdin eräänä torstaina isän kanssa Helsinkiin katsomaan kyseistä kämppää, joka on oikein asiallinen 70-luvun yksiö Mellunmäessä rauhallisella alueella. Asunto on toki Helsingin mittapuulla kaukana kaikesta, mutta vuokra on toisaalta varsin alhainen; olin varautunut siihen, että joutuisin maksamaan ainakin 100–200 € enemmän kuukausivuokraa.
Allekirjoitin oitis vuokrasopimuksen ja homma oli sen myötä selvä. Olin ja olen äärettömän iloinen siitä, että sain asunnon niin kivuttomasti kuin sain. Yksi Helsingin-matka riitti, eikä ollut kilpailuakaan, sillä asunto tarjottiin vain minulle sillä hetkellä. Mikäli en olisi sitä ottanut, olisi se toki mennyt eteenpäin jollekulle muulle. Minulla kävi siis aivan käsittämätön tuuri kaiken kaikkiaan, mutta onneakin tarvitaan.
Siksi harmittaakin, että en voi sinne muuttaa vielä, koska liikkumistaidonohjaukseen liittyvät asiat ovat vielä kesken. Liikkumistaidon saaminen aika lailla heti on käytännössä muuttamisen edellytys, jotta mahdollisimman pian voin alkaa toimia mahdollisimman itsenäisesti asuntoa ympäröivällä alueella.

Tehtävää on totisesti riittänyt viime aikoina, kun on pitänyt ostaa varsin iso määrä kodissa tarvittavaa, kuten kodinkoneita, keittiötarvikkeita ja huonekaluja. Suurin osa löytyi käytettyinä, mutta ostin pölynimurin, pyykinpesukoneen ja mikron uusina ja myös uuden toimistotuolin tämän kotona olevan alkaessa hajoilla 17 vuoden aktiivisen käytön jälkeen.
Vammaispalveliden hakemisen lisäksi piti luonnollisesti myös tehdä sähkösopimus, avata kiinteä laajakaista ja tehdä muuttoilmoitus niin taloyhtiöön kuin väestörekisteriin. Kaikki on kuitenkin sujunut tähän saakka mukavasti ja prosessin aikana olen oppinut valtavasti uutta.
Nyt olen siis valmis muuttamaan, ja olen paperilla ollut helsinkiläinen jo toista viikkoa, mutta se liikkumistaito on siis vielä kesken. Mitään valtavaa kiirettä ei toki sinänsä ole, kun vallan hyvin voin tehdä töitä kotoa käsin. Tietysti silti tekisi mieli muuttaa asioiden ollessa näin pitkälti kondiksessa. Mutta kaikki ajallaan.


***


Sotšin olympialaiset ovat luonnollisesti olleet tiukassa seurannassa. Minä en yleensä aseta erityisen isoja odotuksia, vaan nautin urheilun juhlasta ja kisoista. Siksi en tässä kohtaa aio purnata epäonnistumisista, mutta naisten jääkiekkojoukkue oli kyllä iso pettymys, ei pääse mihinkään. Kaksi komeaa hopeamitalia Suomi on kuitenkin saanut ja lisää on toivottavasti tulossa. Väittäisin, että naisten viestin ratkaisu oli yksi jännittävimmistä hetkistä ikinä, joita olen kokenut urheilun parissa; se oli dramaattisuudessaan jotakin aivan huikeaa. Sydämentykytyksiä saatiin myös perjantaina, ensin silloin kun Daniel Richardsson oli tulossa maaliin ja sitten vielä uudemman kerran kun Kaisa Mäkäräinen taisteli ampumahiihdon mitalista.
Kyllä olympialaisten seuraaminen on aina yhtä hienoa, varsinkin kun seuraamiseen tarjotaan niin upeita puitteita kuin YLE tarjoaa YLE Puheen, TV-kanavien, Sotši-Areenan ja nettisivujen muodossa. Ja sitten joku vielä kehtaa valittaa YLE-verosta...


***


Sellainen tällä kertaa. Arkipäivät ovat pitkälti menneet töiden merkeissä, mutta puhelinsoittoja ja asioiden selvittämistä on viime aikoina riittänyt. Kuten jo sanoin, se on kuitenkin ollut erittäin opettavaa. Toivon voivani kirjoittaa seuraavaa merkintää ihan fyysisestikin pääkaupunkimme asukkaana.