Liikaa säröä Jaffalan illassa – mutta hyvävireinen Old Man!

Tästähän uhkaa tulla silkka keikka-arvostelublogi. No, tokkopa se ketään haittaa. Eikä sillä ole väliä, vaikka haittaisikin.

Niinkuin jo aikaisemmin kävi ilmi, hankin liput Neil Youngin konserttiin. Eilen odotettu päivä vihdoin koitti ja suunnattiin siskoni kanssa alkuillasta Hartwall-Arenalle.

Keikka alkoi noin klo 20.10, eikä se juuri kauniimmin olisi voinut alkaa, kun Young itseään koskettimilla säestäen lauloi After the Goldrushin. Heti mieleen valtasi todella mukava tunne: Youngin ääni soi laulajan ikään nähden kauniisti. Tästä tulisi varmasti huikea ilta.
Konsertin alussa Young säesti itseään milloin kitaralla, milloin koskettimilla, lauloi ja soitti tietenkin huuliharppua. Mutta parani vain. Bändi (Promise of the Real) tuli hiljaa mukaan ja upeat Harvest Moon -levyn kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend sekä hitit Only Love Can Break Your Heart ja Old Man olivat keikan parasta antia.
Sitten, jo ennen puoltaväliä, akustinen kitara ja huuliharppu laitettiin sivuun käytännössä loppukeikan ajaksi. Vain Wolf Moonissa edellä mainitut soittimet pääsivät enää esiin. Niiden tilalle tulivat särökitarat ja syntetisaattorit. Meininki jatkui toki hyvänä, mutta itse en pitänyt siitä läheskään yhtä paljon kuin rauhallisemmista kappaleista. Kovin montaa kappaletta en tunnistanut. Down By the Riverin bongasin ja se oli muuten piiiitkä... Varmasti yhtä pitkä kuin studioversio (9 minuuttia ja 17 sekuntia).
Monissa kappaleissa loppusoinnut venytettiin todella pitkiksi ja niiden aikana tehtiin sitten mitä kummallisempia ääniä kitaroilla ja koskettimilla.
Yhä edelleen Youngin ääni soi hienosti ja soveltui hyvin raskaampaankin musiikkiin, mutta kyllä ne (oletettavasti) tärkeät sanomatkin jäi kuulematta Youngin laulun hukkuessa kaiken muun alle.
Young ei puhunut käytännössä mitään konsertin aikana, vaan soitti ja lauloi jotain kolmattakymmentä biisiä kolmen tunnin aikana. Artistin kiitettyä Suomea ja Helsinkiä ensimmäisen kerran yleisö taputti, kunnes tuli lisää, ja loppuun kuultiin vielä Cinnamon Girl ja kappale, jota en tunnistanut.

En voi sanoa olevani pettynyt, koska konsertti oli hyvä, mutta se olisi tosiaan voinut olla vielä parempi. Oli kappaleita, joiden kuulemista etukäteen vähän odotin, kuten Helpless, Hey Hey, My My (mieluiten akustisena versiona) ja oikein hyvin Young olisi voinut laulaa edes Rockin' In the Free Worldin tai Powderfingerin, kun nyt kerran rock-meiningillä mentiin.

Eilinen keikka ansaitsee 3,5/5 kultaista sydäntä. Jos Neil Young tulee Suomeen vielä, suosittelen ilman muuta lähtemään. Itse ehkä jätän väliin.