Valmistuminen häämöttää – elämä Arlassa päättyy uusien haasteiden tieltä

Viikon päästä opinnot Keskuspuiston ammattiopistossa päättyvät ja olen sen jälkeen valmis datanomi – ja valmis ottamaan uusia haasteita vastaan elämän polulla.

Saanen palata ajassa runsaat kolme vuotta taaksepäin. Silloin törmäsin Lasse Mårtensonin hienoon suomenkieliseen versioon Frank Sinatran tunnetuksi tekemästä My Way -kappaleesta nimellä "Minun tieni- se onko oikein". Silloin olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja tiesin hakevani Keskuspuiston ammattiopiston Arlan toimipaikan tieto- ja viestintätekniikan linjalle. Silloin kyseisen kappaleen sanat koskettivat ja pistivät miettimään:

"Yks neuvoo niin, ja toinen näin.
Mene ja tiedä, minnepäin
mä suuntaan tien mun edessäin,
kun päätös on mun käsissäin.
Sen tulla täytyy syömmestäin,
jos päätän oikein."

Päätös oli tosiaan mun käsissäin, ja päätin hakeutua opiskelemaan tieto- ja viestintätekniikkaa. En hakenut minnekään muualle, eikä minua edes pahemmin pelottanut ajatus siitä, että en pääsisi sisään, koska ajattelin, että se on sen ajan murhe, jos niin käy. Pääsin sisään ja suuntasin edessäin olevaa tietä pitkin kohti Espoon Leppävaaraa ja Keskuspuiston ammattiopistoa, jossa vietin kolme unohtumatonta opiskeluvuotta, joista en vaihtaisi päivääkään pois.
Uusi ympäristö tottakai alussa jännitti, mutta oli ihan äärimmäisen hieno tunne, kun huomasin päässeeni rutiineihin ja huomasin viihtyväni loistavasti tässä uudessa ympäristössä kaukana kotoa. Olen tykännyt opinnoista tosi paljon ensimmäisestä päivästä viimeiseen, eikä koskaan ole tullut sellaista tunnetta, että en haluaisi mennä tunnille. Minulla on ollut kivoja luokkakavereita ja opinnot ovat valtaosaksi käsitelleet sellaisia asioita, jotka ovat tuntuneet mielekkäiltä ja mielenkiintoisilta. Asuntolassa asuminen on myös kaikin puolin ollut erittäin kivaa ja antoisaa; on saanut olla itsenäinen, mutta on toisaalta saanut apua tarvittaessa. Kaikki puitteet onnistuneeseen opiskeluun on annettu ja olen niitä ilolla ottanut vastaan!

Sitten kuvaan tuli ihastus, rakkaus ja seurustelu, ja voinkin muistella kevättä, kesää ja syksyä 2011 elämäni tähän asti onnellisimpana aikana. Ne muistot ovat tietenkin omalla tavallaan nyt kipeät, mutta toisaalta myös niin kovin lämpimät. Silloin en vielä murehtinut tulevaisuudesta ja elin erittäin onnellisena seurustelusuhteessa, joka kuitenkin sittemmin muuttui hitaasti arkipäiväisemmäksi ja lopulta päättyi pari viikkoa sitten.
Mutta kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, on hyötyä ja kaikesta voi oppia asioita itsestään. Ilman sitä kaksi vuotta kestänyttä suhdetta olisin ihmisenä niin verrattoman paljon köyhempi.
Olen ikävä kyllä luonteeltani sangen ujo ja vähänkin vieraammassa seurassa hyvin sisäänpäin kääntynyt, joten olen aika huono luomaan ihmissuhteita itse. Niinpä minulla on aika vähän ystäviä – hyvän päivän ja pienen jutteluhetken kavereita toki enemmänkin. Näiden opiskelujen aikana olen kuitenkin saanut muutaman ystävän ja useita kavereita, joille olen erittäin kiitollinen, sillä ilman ystäviä ja kavereita ei mielestäni voi elää onnellista elämää, ja vaelluksemme täällä on kuitenkin sen verran lyhyt, että kaikille soisi sen olevan ainakin suurimmaksi osaksi valoisa ja onnellinen.

Lasse Mårtenson jatkaa: "Niin kysyn näin: mä mitä tein ja teinkö oikein?". Olen jo lyhyesti kertonut, mitä tein, ja voin sanoa tehneeni oikein. Mitä muuta voi vaatia kuin että opiskelupaikka ja elämä sen ympärillä ovat – tai ainakin ovat olleet – kunnossa? Nythän se elämä päättyy... Mutta onneksi uusi alkaa.

Niinkuin tätä blogia seuranneet ovat voineet huomata, kulunut talvi ja kevät ovat olleet vaikeita; sitä on aivan turha kiistää. Olen jälleen siinä samaisessa tilanteessa miettimässä, että "Mene ja tiedä, minnepäin mä suuntaan tien mun edessäin", eikä päätös ole ainakaan kokonaan mun käsissäin. En todellakaan tiedä, mihin seuraavaksi tulen suuntaamaan. Onnistunko saamaan jostakin työtä? Jos en, minun pitää opiskella. Ja jos minun pitää opiskella, mitä opiskelisin? Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei juurikaan. Mutta kun se päivä tulee, että voin tehdä jonkinlaisen päätöksen, aion kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee syömmestäin ja että voin luottaa siihen, että se päätös menee oikein. Lasse Mårtenson kysyy: "Mä mitä teen, ja miten teen, ja teenkö oikein?". En tiedä vastausta mihinkään näistä kysymyksistä, mutta sen tiedän, että aion ainakin yrittää tehdä oikein!

Yhteenvetona haluan kiittää kaikkia, jotka ovat olleet jollakin tavalla osallisena tähän aikaan, josta olen saanut nauttia. Olit sitten Arlan asuntolaohjaaja, luokkakaveri, keittiötyöntekijä – ihan kuka tahansa, joka satut lukemaan tämän, ansaitset ison kiitoksen! Vaikka olisit vain joskus ohimennen tervehtinyt, niin ehkä juuri se on piristänyt juuri sitä päivää. Erityinen kiitos läheisimmille ystäville, joilta olen saanut tukea sitä tarvitessani!

Georg Malmsténin kappaleessa Vanha riepumatto lauletaan lopuksi:
"Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois. Huomaahan sen tämän tästä, et' on elo värikästä. Kuinka riepumatto muuta olla vois?". Ne sopivat hyvin tämänkin tekstin loppusanoiksi.

Pari mitäänsanomatonta ajatusta mitäänsanomattomista MM-kisoista

Jääkiekon MM-kisojen finaalia pelataan tätä kirjoitettaessa parhaillaan Globenissa, mutta ottelun ratkettua, ja koska en kerta kaikkiaan vain kestä ruotsalaismenestystä, seuraan Sienan ja Milanin välistä Italian jalkapalloliigan ottelua, jossa sen sijaan on dramatiikkaa kerrakseen.

Kisoista jäi kieltämättä hiukan ikävä maku, kun Suomi hävisi välierän Ruotsille ja Ruotsi vielä meni voittamaan kisat, ja niinkuin tämä ei riittäisi, hävisin siinä samalla rahaa, koska olin ennen kisoja tarjonnut Ruotsin voittokerrointa Betfairissa. KÄvi kyllä ihan älyttömän huono tuuri, että kaikista joukkueista juuri se voitti.
Enpä voi sanoa, että Suomen jääminen neljänneksi sinänsä harmittaisi, koska en odottanut mitalia, enkä eilisen pettymyksen jälkeen edes jaksanut innostua pronssiottelusta.
Taustalla on sekin, että elämässä on paljon muutakin kuin urheilu, joka ei aina tunnu kovin merkitykselliseltä, vaikka tässä sivumennen sanoen olen toipunut erosta ihan kohtuullisen hyvin jo.
Sveitsin saavutus oli aivan kerta kaikkisen huikea, mutta harmi, että se ei päässyt päätyyn saakka.
NÄistä MM-kisoista ei kuitenkaan oikein mitään muistoja jäänyt, vaikka yllätyksiä nähtiinkin.

Sienassa sijaitsevalla Stadio Artemio Franchilla Milan nousi tiukkojen vaiheiden jälkeen voittoon ja nappasi Mestarien liigan karsintoihin oikeuttavan sijan Fiorentinan nenän edestä, samalla kuin Ruotsi juhlii MM-kultaaja Sveitsi – ainakin muutaman päivän päästä – MM-hopeaa!

Seurustelusuhde on päättynyt – haikeat fiilikset, mutta se aurinko nousee huomennakin

Tässä minä istun, tuolissa näppäimistön ääressä. Yleensä minulla on selkeä hahmotelma siitä, miten aion lähestyä tekstin aihetta. Nyt pää on niin tyhjä, että sellaista ei ole. Tässä mielentilassa en keksi kauniita korulauseita, vaan totean vain viileästi kylmän, ikävän faktan: 13. toukokuuta 2011 alkanut, elämäni ensimmäinen seurustelusuhde, on päättynyt – juuri ennen kuin olisi tullut kaksi vuotta täyteen.
Näin julkisesti en luonnollisesti sen tarkemmin ala perata syitä, ja ne ovat myös sinänsä täysin epäolennaiset. Ajauduttiin vain kerta kaikkiaan tyttöystävän kanssa liian etäisiksi, eikä jäänyt muuta vaihtoehtoa. Päätös oli kummallekin raskas, mutta ehkä kohtalo halusi tämän.
Seurusteltiin kuitenkin melkein kaksi vuotta, enkä siitä ajasta vaihtaisi päivääkään pois. Se oli opettavaista, mutta luonnollisesti suhteen aika yhtäkkisestä loppumisesta jäi katkera maku.
Vaikka tämä tulikin täytenä yllätyksenä, suhde oli kuitenkin alkuajoista muuttunut sangen paljon. Kirjoitin vuoden 2012 vuosikatsauksessa, että parisuhteesta on tullut ehkä liian itsestäänselvä osa elämää. Siltä tosiaan tuntui, ja ajatus siitä, että meillä ei ollut kovin paljon meitä yhdistävää, vahvistui. Kumpikin rakastimme toisiamme loppuun saakka, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan oltu toisillemme luotuja.
Varsinkin nyt, kun kello on paljon, ja muutenkin väsyttää, pää tuntuu aika tyhjältä ja mieli varsin haikealta, mutta kyllä se aurinko nousee huomennakin! Tästä on vain pakko jatkaa eteenpäin. Tulee varmasti tuntumaan yksinäiseltä ja tuon tytön aina yhtä ihanaa läheisyyttä tulee tulemaan ikävä, mutta onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin.

Ajatuksia jääkiekon MM-kisoista – ja vähän muustakin

Huomenna ne alkavat jälleen – jääkiekon MM-kisat, ja niistä tulee kyllä kelpaamaan nauttia, vaikka ne eivät sytytäkään samalla tavalla kuin pienenä, eikä urheilu tällä hetkellä edes tunnu kovin merkitykselliseltä, kun elämässä on paljon muutakin, urheilua suurempaa.
Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdä, mihin Suomi yltää tällä kertaa; viime vuonnahan leijonat jäi kotiturnauksessaan neljänneksi. Minun papereissa tulos on kuta kuinkin sama tälläkin kertaa. Tuntuu aika todennäköiseltä, että samanlainen skenaario toistuu tänä vuonna, eli että Suomi jää lohkossaan sijalle 2–3 ja kohtaa puolivälierässä joko Slovakian tai Yhdysvallat. Sitten päivän kunto ratkaisee sen, pääseekö Suomi mitalipeleihin Ruotsiin, mutta jos pääsee, Tšekki, Kanada ja Venäjä ovat liian kovia. NÄin lyhyesti ja ytimekkäästi oma arvioni.

Tulen seuraamaan kisoja varsin tiiviisti, ja viime vuoden tapaan voin seurata kaikkia otteluita Katsomon kautta. Lähetysformaatti tulee olemaan samanlainen kuin viime vuonna, ja siitä kelpaa kyllä tosiaan nauttia. Voinenpa katsoa otteluita iPhonellakin, mikä entisestään lisää hohtoa.


***


Muuten ei sinänsä taaskaan oikein mitään erikoista: viihdyn vallan hyvin työharjoittelupaikassa ja vietän loppuviikot pitkälti asuntolassa. Ensi viikolla joudun kuitenkin lähtemään kotiin. Ikävä sanoa, mutta kieltämättä hiukan harmittaa, että pitää lähteä vain kolmeksi kokonaiseksi päiväksi kotiin näin lähellä kesälomaa, mutta kun asuntola laittaa ovensa kiinni, eikä omaa asuntoa ole, ei oikein jää vaihtoehtoja, kun en päässyt Kouvolassa asuvan kaverin luo tällä kertaa.
Niin – kesäloma ja valmistuminen. Niiden pitäisi olla hienoja, iloisiin ja positiivisiin tunteisiin vetoavia sanoja, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä minun tilanteessani tällä hetkellä ole. Minua harmittaa suuresti ajatus siitä, että sinä päivänä, jona valmistun – 6.6.2013 – mitä todennäköisimmin tulen viettämään kuutisen tuntia autossa aika tyhjien tunteiden valitessa, kun joudun lähtemään pois; kauas pois kullan ja hyvien kavereiden luota ilman tietoa, milloin pääsen palaamaan. Kuulostaaako se teistä kivalta valmistujaispäivältä? Tuo nyt vain ikävä kyllä lienee realiteetti, koska en voi olettaa saavani tuohon mennessä asuntoa täältä.
Mutta enpä siitäkään voi syyttää kuin itseäni. Jos aikaisemmin olisin saanut aikaiseksi alkaa hakea asuntoa, näin ei kävisi.
Mä haluaisin ystävät hyvät ihan oikeasti jättää sen Mustasaaren maaseudun taakseni. Ei siksi, että en siellä viihtyisi, mutta en koe sitä niin omaksi kuin tämä pääkaupunkiseutulaiselämä.

Vaikka välillä tuntuu siltä, että mikään ei etene ja kaikki asiat maan päällä ärsyttävät, pitää vain polkea eteenpäin. Ja kevät ja kesä ne sieltä tulevat joka tapauksessa!