2014 – mitä voisin enää vaatia?

Näin on vuosi jälleen kulunut ja on jo perinteeksi muodostuneen analyysin aika. Vuosi sitten vietin uuttavuotta positiivisissa merkeissä. Tulevaisuuteen liittyvät huolet olivat vihdoin väistyneet ja tiesin, että työt alkaisivat vuoden alussa. Näin myös tapahtui. 7.1.2014 oli merkittävä päivä, koska silloin allekirjoitin elämäni ensimmäisen työsopimuksen.
Tarvittavan koulutuksen saatuani aloin sitten tehdä töitä kotoa käsin. Siinä samalla etsin asuntoa. Sen kummemmin toivomatta täytin Mellunmäen Rukatunturintiellä sijaitsevan asunnon ilmoituksen yhteydessä olevan hakemuksen. Hämmästys oli sitten suuri, kun minulle tarjottiin kyseistä asuntoa. Toimitin vuokranantajalle tarvittavat tulotietoihin liittyvät asiakirjat ja lähdin vain muutamaa päivää myöhemmin Helsinkiin katsomaan kämppää. Mitään erityisiä kriteerejä minulla ei ollut, mutta halusin saada sinne pesukoneen. Niinpä kuumotti vähän, kun kylppärin ovi avattiin. Pesukoneliitäntä löytyi ja asia oli sen myötä selvä. Allekirjoitin saman tien vuokrasopimuksen ja muuttovalmistelut olivat valmiina alkamaan. Asunnon suhteen kävi kaikin puolin ihan käsittämätön munkki: sain asunnon, jonka vuokra pääkaupunkiseudun mittapuulla on erittäin alhainen, joka on rauhallisella paikalla rauhallisessa taloyhtiössä ja jossa yksinkertaisesti viihdyn todella hyvin.
Muuttovalmisteluissa hommia sitten riittikin. Piti selvitellä vammaispalveluihin liittyviä juttuja, tehdä sähkösopimus, ostaa kotivakuutus, tilata nettiyhteys, hommata uudessa kodissa tarvittavia tavaroita jne. Asiat kuitenkin järjestyivät yksi kerrallaan ja opin valtavasti uutta sen prosessin aikana.
28. helmikuuta oli sitten toinen merkittävä päivä, jona aivan uusi aikakausi alkoi. Nyt asuin omillani Helsingissä.

Siitä alkoi arki, joka oli aivan tuiki tavallinen arki, mutta kuitenkin haaveiden täyttymys: vihdoin oma koti ja oma työpaikka. Niin, ihan oikeasti oma koti. Yksiö, joiden seinän sisällä minä olen valtias. Elämää rytmittävä työpaikka, jolla saan tehdä sellaista, josta pidän ja jonka ilmapiiri ja työyhteisö ovat vertaansa vailla; parempaa en vain mitenkään osaa kuvitellakaan.
Stressin ollessa päällä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin blogiin seuraavasti:
"En suoraan sanottuna edes tiedä, mistä haaveilen, paitsi että haluaisin hyvän elämän, johon sisältyy tärkeitä ihmisiä ja mielekästä tekemistä – niin vapaa-ajalla kuin työelämässä."
Tuohon lauseeseen tämänhetkinen elämäni, josta silloin siis vain haaveilin, on hyvin kiteytetty.
Mitä voisin enää vaatia?

Vuosi sitten kirjoitetussa merkinnässä viittasin siihen, että vuoden 2014 aikana uusi elämä alkaisi ja toivoin, että kaikki siihen liittyvä sujuisi hyvin. Nyt voin todeta, että kyllähän se sujui. Mietin myös, missä mahtaisin olla vuoden päästä. Silloin olin "kotona Mustasaaressa". Nyt istun samassa huoneessa, jopa samalla tuolilla kuin silloin, mutta olen käymässä Mustasaaressa lähteäkseni huomenna kotiin Helsinkiin. Sillä en sano, etteikö tämä paikka, jossa kuitenkin asuin yhteensä noin 20 vuotta, ei olisi eräänlainen koti sekin.

Vuosi sitten katsoin innolla eteenpäin kohti uusia haasteita. Nyt katson luottavaisena eteenpäin kohti rutiineja ja arkea – arkea, josta toivon voivani nauttia yhtä paljon kuin tähänkin asti.

Hyvää uuttavuotta kaikille lukijoille. Toivottavasti tekin voitte nauttia arjesta alkavana vuonna!

Ajan kuva: kuka olin seitsemän vuotta sitten?

Edellisestä tekstistä inspiroituneena hain käsiini yhden vanhan, vuonna 2007 kirjoitetun merkinnän. Siihen aikaan olin sen kaiken sisällä, josta viime yönä kerroin. Tämä on aikoinaan tarkkaan mietitty ja parhaalla suomen taidollani rustattu teksti, johon olen ollut silloin tyytyväinen ja jonka jokaisen sanan takana olen seisonut.
17-vuotias Isak puhukoon puolestaan, tässä se tulee:



perjantai 28. syyskuuta 2007
Kuka minä olen?
Perustietoa
Asuinpaikka: Mustasaari
Ammatti: opiskelija (Mustasaaren lukio)
Harrastuksia: sähköurkujen ja hanurin soittaminen, musiikin kuunteleminen ja urheilun seuraaminen
perhe: äiti isä ja sisko (joka opiskelee ruotsissa)
Mielimusiikki: Kevyttä suomalaista musiikkia - kaikkea Georg Malmsténista Eppu Normaaliin
Muuta: Olen syntymästä saakka sokea. Olen aina hyvällä tuulella. Ennen olin hirmu puhelias, mutta änkytysongelmien myötä olen tullut vähän ujommaksi. Juon
kahvia maidon ja sokerin kera. Pidän miellyttävistä ihmisistä, hyvästä musiikista ja hyvistä urheiluselostuksista. En pidä epämiellyttävistä ihmisistä
(en ole tavannut ketään), huonosta musiikista (löytyy vaikka kuinka paljon) enkä huonoista urheiluselostuksista (joita ei juuri ole.)

Synnyin eräänä kesäpäivänä heinäkuussa 1990. Olen aina ollut kiinnostunut äänentoistolaitteista ja ensimmäiset muistikuvani ovat että leikin erään radion
kanssa. Tämä radio paloi helmikuussa 94, jolloin olin vasta kolme vuotta. Ja muistan sen radion ja myös asuntovaunumme joka myös paloi samassa palossa.
Autotallista se palo lähti leviämään. talo ei syttynyt tuleen. Tapahtuma ei ollut itselleni traumaattinen. Olin niin nuori etten tainnut ymmärtää mitä
pihalla oikein tapahtui.

94 lähdin sitten päiväkotiin ja syksyllä 97 koululun. Näistä ajoista en todellakin muista niin paljon. Olihan päiväkodissa hauskaa ja ensimmäiset kouluvuodetkin,
mutta vitosella tuli kyllä joku pieni kouluväsymys vastaan ja kokeet menivät huonosti. onneksi tämä jakso oli aika lyhyt ja kutosella alkoi taas normalisoitua.

Kiinnostus urheiluun alkoi keväällä 2000 jääkiekon MM-kisojen yhteydessä. Sitä ennen urheilu ei ollut lain kiinnostanut. Mutta siitä se lähti ja olen erittäin
iloinen siitä, koska urheilun seuraaminen antaa todella paljon.

Olen aina ollut kiinnostunut musiikista ja olen soittanut sähköurkuja niin kauan kuin suinkin muistan. En ole mikään virtuoosi, mutta voin valehtelematta
sanoa että osaan satoja kappaleita, joista suurin osa ei tule soitettua niin usein, mutta saan ne päähäni jos joku haluaa kuulla. Esimerkiksi viime lauantaina
toivottiin virsi jota en sitä ennen ollut soittanut ehkä 7 vuoteen, jos lain olin soittanut, mutta olin kuullut sen monta monta kertaa ja pystyin soittamaan
sitä. Olen viime vuoden aikana panostanut hanuriin myös ja rupiaahan sekin sujumaan.

Mitä suomen kieleen tulee, niin muistan osanneeni laskea suomeksi jo päiväkodissa. Muistan myös kysynneeni joskus ehkä
12 vuotta sitten:
"Mikä on seinä suomeksi?" ja niin edespäin, joten on se jotenkin kiinnostanut. Muistan myös "suomikerhon" alettua kakkosella, että tykkäsin siitä. Kerran
osallistuessani ruotsinkielisessä vastineessa Puhelinlangat laulaa-ohjelmaan sanoin että suomi on vaikea. Se tais olla noin 2000. Minua hävettää kun ajattelen
sitä. NO, asenne on muuttunut.
Silloinen Baltika Cup järjestettiin tuttuun tapaan joulukuussa 2002 ja silloin yhtäkkiä tuli mieleeni että suomeahan täytyy osata jotta voi seurata tätä
TV-lähetystä. Sitä ei selostettu kakkosella ruotsiksi. Muistan aika elävästi kuinka sitä lähetystä kuuntelin ja ajattelin että "ahaa torjua on 'rädda',
rangaistus on 'utvisning', jne..." Silloin suomenkielinen kipinä syttyi ja palaa edelleenkin eikä koskaan sammu. Huhtikuussa 2003 löysin Sport FM-radiokanavan
jota kuuntelin aika paljon. Sitä kanavaa ei ole enää olemassa, se lakkautettiin 2003-2004 vuodenvaihteessa. Samoihin aikoihin suomenkielinen musiikki alkoi
vähitellen kiinnostaa ja muistan erityisen hyvin Discon kappale Tiedän että me palataan jota soitettiin paljon keväällä 2003.

Puhuin suomea oikeasti suomenkielisen
kanssa vasta huhtikuussa 2005. Se puhumisen kynnys on kyllä tosi korkea. Mutta silloin pääsin sen yli. kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta puhun suomea itseni
kanssa päivittäin. Eihän ole minulla muuten ketään jonka kanssa voisin puhua suomea läheisyydessäni. Vielä 2004 kuuntelin enimmäkseen uutisia Radio vegan
taajuudelta. Ei mitään pahaa Radio Vegasta, mutta en vapaaehtoisesti koskaan kuuntele kanavan uutisia nykyään. Olen niin tottunut Ylen suomenkielisiin
radiouutisiin. Ennen katselin joskus myös ohjelmia ruotsin televisiosta, mutta en koskaan enää. Tosin kuuntelen urheilulähetyksiä ruotsin radiosta.

Voin sanoa etten ole mitenkään ylpeä olla suomenruotsalainen. Olen todellakin samaa mieltä niiden kanssa joka haluaa pakkoruotsin pois. Olen sitä mieltä
että suomenkielisten oppilaiden ei tarvitsisi opiskella ruotsia jos eivät halua. Mutta kaikkien ruotsinkielisten velvollisuutena olisi edes tyydyttävästi
puhua/kirjoittaa suomea. Minua vihastuttaa aina kun joku - usein melkein yksikielinen ruotsinkielinen - sanoo jotain pahaa suomensuomalaisista tai suomen
kielestä. Se tapahtuu aina silloin tällöin.

Englanti kiinnosti ensimmäisen vuoden, mutta vitosen jälkeen kiinnostus alkoi pikkuhiljaaa hiipua. On oikein mielenkiintoista opiskella saksaa, mutten
usko tarvitsevani sitä niin paljon. Mutta oppi ei ojaan kaada. En myöskään kerta kaikkiaan voi ymmärtää miksi ihmiset koko ajan matkustavat. Tämäkin taitaa
kuulostaa tyhmältä, mutta kahden päivän jälkeen Tukholmassa, alan ikävöidä Radio Suomea. Turun laivalla kun vihdoin taas saan kuunnella sitä, tunnen että
olen tullut takaisin rakkaaseen kotimaahan.

Olen kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu ja kuuntelen päivittäin uutisia YLE Radio Suomesta. Kuuntelen myös Radio Suomipoppia kun haluan hyvää musiikkia.

Tuli mieleeni että joskus noin kuusi vuotta sitten kirjoitin runoja. En ole koskaan kirjoittanut suomenkielistä runoa, joten eiköhän nopeasti keksitä yhden
runon.

Syksy on tullut,
lämpötilat vaihteloo.
Kohta on talavi,
silloin pannaan ikkuna kii.


Eikö ollut hieno riimi?

Minä olen kielipakolainen

Vaikka kello tätä tekstiä aloittaessani on puoli kolme yöllä, oli aivan pakko avata tietokone ja ruveta kirjoittamaan. Syynä tähän on kirja, jonka aivan hetki sitten luin loppuun. Tässä, vajaa vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa ylistän Vadelmavenepakolaista, joka silloin pyöri Vaasan kaupunginteatterissa.
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.

Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.

Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.

Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.

Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.

Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.


Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.

Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.

Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.

Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...

Voiko kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa?

Tämä on kysymys, jota viime aikoina aina silloin tällöin olen miettinyt. Asia nousi ajankohtaiseksi taas eilen, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi Romaniaa vastaan, eikä tuntunut yhtään missään, kun Romania teki maalit. En ollut vahingoniloinen, mutta en myöskään kiroillut, en harmitellut – en kerta kaikkiaan reagoinut mitenkään.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.

Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.

Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.

Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.

Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.

Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.

Unelmien täyttymys Malmin lentokentällä

Kohta 12 vuotta sitten elämäni koki suuren muutoksen, kun yhtäkkiä aloin kiinnostua suomen kielestä. Tämän seurauksena hylkäsin pitkälti X3M:n ja aloin kuunnella suomenkielisiä radiokanavia ja sen myötä suomenkielistä musiikkia. Kun Radio SuomiPop ja Radio Nova olivat paljon kuuntelussa, en tietenkään voinut välttyä kuulemasta Eppu Normaalin kappaleita. Vuonna 2004 yhtye alkoi ottaa paikkaansa suurten suosikkien joukosta, mitä uusien radiohittien löytämisen lisäksi vauhditti 14-vuotissynttärilahjaksi saatu Maximum Jee & Jee -albumi. Vuotta myöhemmin taivas sitten aukesi todenteolla, kun sain Repullinen Hittejä -kokoelman. Kyllä sitä tuli kuunneltua ja kappaleista nautittua.
Uusia Eppu Normaali -levyjä tuli hankittua tasaiseen tahtiin (mm. Imperiumin vastaisku ja Historian suurmiehiä vinyylilevyinä, Reppu 2 ja Syvään päähän), mutta viime vuosina pääpaino on kuitenkin kotimaisesta musiikista puhuttaessa pysynyt iskelmässä.
Silti takaraivossa on aina ollut ajatus siitä, että Eppu Normaalin näkeminen livenä olisi älyttömän siistiä, enkä hetkeäkään epäröinyt, kun siihen tällä viikolla tarjoutui tilaisuus. Keikka oli eilen Malmin lentokentällä, jossa yhtye esiintyi Finland International Air Show -tapahtuman puitteissa.

Keikka alkoi Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -kappaleella ja heti mielen täytti sellainen jännä, jollakin lailla liikuttava tunne. Nyt se ihan oikeasti tapahtui: Eppu Normaali soitti ja minä seisoin stagen edessä. Tämän tunteen hiukan laannuttua aloin kuunnella musiikkia analyyttisemmin ja harmittelin hiukan huonoa miksausta. En osaa yksilöidä, mikä siinä oli pielessä, mutta alussa se ei vain kuulostanut hyvältä. Harmi, että mm. Vihreän joen rannalla meni vähän pilalle tämän takia, mutta onneksi säädöt saatiin kuntoon ja suurin osa keikasta kuulosti saundillisesti hyvältä.
Ja voi että niitä biisejä. Ainoa kappale, jota en muista aikaisemmin koskaan kuulleeni oli Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -levyllä oleva On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa. Kaikki muut kappaleet olivat tuttuja ja melkein kaikkiin liittyi muistoja – muistoja siitä ajasta, kun kuuntelin Eppu Normaalia enemmänkin ja kun nämä biisit olivat kovia juttuja, ja tottakai ne olivat edelleenkin hyviä. Ja sitten kun ne suurella volyymillä tunkeutuivat tajuntaan, niin se oli jotakin aivan huikeaa.
Keikalla kuultiin suurin osa niistä kaikkein tunnetuimmista hiteistä, kuten Vuonna 85, Kitara, taivas ja tähdet, Baarikärpänen, Tahroja paperilla, Murheellisten laulujen maa, Joka päivä ja joka ikinen yö sekä NÄinhän täällä käy. Uudempaa tuotantoa edustavalta Sadanvuoden päästäkin -levyltäkin kuultiin peräti kolme kappaletta, jotka olivat hiljaa huomiseen, Ei sankariainesta ja Suolaista sadetta.
Voi kuinka me sinua kaivataan olisi ollut kaunis päätösbiisi, mutta ei se tietenkään siihen jäänyt, kun yleisön suosionosoituksien jälkeen yhtye soitti vielä kappaleet Suolaista sadetta ja Njet njet, jossa yleisöä erikseen pyydettiin laulamaan ainoan kerran – siis sillä tavalla, että Martti Syrjä oli itse hiljaa. Toki jengi muutenkin lauloi ja ennen kuin kysytte, kyllä minäkin lauloin muutamassa biisissä.

Jos sitten unohdetaan ne huikeat tunnelmat ja analysoidaan vähän kriittisemmin, niin jotenkin Martti Syrjän laulu kuulosti puristetulta ja mukanani ollut työkaveri vahvisti, että hän jotenkin näytti irvistelevän laulaessaan. En tiedä, vedettiinkö kaikki kappaleet alkuperäissävellajeista, mutta voisin hyvin kuvitella, että ainakin joidenkin kappaleiden transponointi alaspäin olisi tehnyt hyvää. Muutenkin Syrjä kuulosti spiikeissäkin aika hengästyneeltä.
Ja sitten toinen juttu, jota olen kummastellut kuunnellessani Onko pitkä matka jonnekin -live-levyä ja myös eilen. Miksi vähän hitaammat biisit, kuten vaikka Joka päivä ja joka ikinen yö ja Vuonna 85, pitää soittaa noin nopeasti? Onneksi sentään Voi kuinka me sinua kaivataan vedettiin aika lailla alkuperäisen temmossa.
Työkaverini näki Eput jo kolmannen kerran tänä kesänä ja saman setin ovat kuulemma vetäneet aikaisemminkin. Hyvähän se oli, mutta miten eivät tajunneet laulaa Lensin matalalla -kappaletta ilmailutapahtumassa... Toki syynä voi olla, että se on biisinä niin erilainen kuin kaikki muut Eppu Normaalin kappaleet, mutta silti.

Kaiken kaikkiaan huikea kokemus, joka olisi saanut jatkua toisetkin puolitoista tuntia. Käytin toki korvatulppia, joiden ansiosta musiikki tuli sopivalla voimakkuudella; ei liian kovaa, mutta kuitenkin tajuntaan kunnolla tunkeutuen, jolloin pääsi oikein mukavaan fiilikseen. Biisit olivat taattua laatua ja tunnelma keikkapaikalla hyvä. Jos Eput vielä jatkavat ja sattuu hyvä tilaisuus, lähden kyllä uudestaan!

Heinäkuun yhteenveto – loma ja toinen HJK-matsi

Heinäkuun 14. oli sinänsä historiallinen päivä, koska se oli elämäni ensimmäinen palkallinen lomapäivä. Sen vietin Tampereella, jonne olin lähtenyt loman alkajaiseksi kaveria tapaamaan. Meillä oli hauskaa kuten aina. Olimme ostaneet vesitiiviin pussin ja langattoman mikin tarkoituksena äänittää pyykinpesukoneen ääntä sisäpuolelta. Harmiksemme huomattiin, että pesukoneen rumpuun eivät pääse radioaallot, joten siltä osin yritys epäonnistui. PÄätetttiin kuitenkin uhrata tieteen hyväksi kaverini Zoom H2 -tallennuslaite, joka kuitenkin hyvinkin kesti pesukoneen myllerrykset linkouksineen päivineen vesitiiviissä pussissa ollessaan. Jostakin syystä (epäillään paristojen liikkuneen linkouksen voimasta) kaksi nauhoitusyritystä epäonnistui, mutta kolmannella yrittämällä, minun jo lähdettyäni, saatiin edes vähän ääniä laitteeseen talteen. Tältä siis kuulostaaa pesukoneen linkous rummusta nauhoitettuna.
Toinen villitys oli niin sanottu asuntogeneraattori, joka oli eräänlainen ääniversio leikistä, jossa ihmiset kirjoittavat vuorotellen paperiin eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja muodostaen hauskoja lauseita. Me nauhoitettiin kumpikin erilaisia paikkoja, lukujen muodostamiseen tarvittavia sanoja, adjektiiveja ja lopuksi objekteja. Tämän jälkeen ohjelmointitaitoinen kaverini värkkäsi ohjelman, joka arpoi näitä asioita muuten loogisesti, mutta täysin sattumanvaraisesti. Tämän kaiken seurauksena saatoin sunnuntai-illan ratoksi tietokoneen kaiuttimista kuulla oman ääneni sanovan vakavaan sävyyn:
"Isakin rappukäytävässä on 228 makeaa maitotölkkiä". Ei tarvitse ymmärtää, mutta voi että oli hauskaa ja että tuli naurettua.
Tietysti tehtiin myös hyödyllisiä asioita, eli kokkailtiin. Tämä oli minulle varsin opettavaista ja sangen pieni repertuaarini kasvoi muutamalla ruualla. Seuraava haaaste on sitten siirtää ne käytäntöön...

Neljän päivän kertakaikkisen mahtavan ja aivoja nollaavan Tampereella olemisen jälkeen suuntasin junalla kohti Pohjanmaata, jossa olin sitten loman loppuun saakka eli vähän laskentatavasta riippuen 4–5 päivää. Minulla oli siis vain viikon kesäloma aloitettuani työt vasta tämän vuoden tammikuussa. SE ei yhtään harmittanut, koska työt ovat luonnollisestikin tärkeämpi asia kuin loma, vaikka tietenkin sitäkin tarvitaan.
Pohjanmaalla olin suurimmaksi osaksi "kotona", mutta lauantaina kävin katsomassa Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää, joka toki oli suunnattu lähinnä lapsille, mutta oikein pirteä ja mukava esitys oli. Etenkin musiikki ansaitsi kiitosta ja huomasi kyllä, että asialla oli ollut ammattimies (Iiro Rantala).


***


Heinäkuun 23. sain vihdoin aikaiseksi käyttää henkilökohtaista avustajaa toisen kerran. Aivan kuten edellisessä merkinnässä jo ennakoin, käytiin tälläkin kertaa Sonera-stadionilla todistamassa HJK:n ja Rabotničkin välisen otteluparin toista osaottelua. Hiukan eittämättä harmitti, että jouduin pulittamaan 40 € paikasta yläkatsomossa halvempien paikkojen jo täytyttyä, mutta toisaalta tunnelma oli upea ja sää kerrassaan erinomainen. HJK voitti ottelun 2–1 ja eteni kolmannelle karsintakierrokselle. Vaikka toki toivon HJK:lle ja Suomen maajoukkueellle kaikkea hyvää, täytyy kuitenkin myöntää, että Suomi-futis on monella tavalla jäänyt aika taka-alalle Bosnian maa- ja seurajoukkueiden tulon myötä. Ehkä kahta maata ei voi kannustaa kunnolla yhtä aikaa. Ei olisi tuntunut missään, jos Rabotnički vaikka olisi pudottanut HJK:n silloin. Olisin jollakin kierolla tavalla osannut iloita Rabotničkinkin puolesta.

Jatketaan, kun nyt urheiluun päästiin. Jalkapallon MM-kisojen päättymisestä on jo kulunut jonkin aikaa ja ne alkavat tuntua melko kaukaisilta, mutta iloitsin Saksan voitosta. Koko kisojen nautittavin ottelu oli huikeudessaan ja erikoisuudessaan Saksa–Brasilia-välierä; siitä vain ei pääse mihinkään. Ennen kaikkea siitä ottelusta nämä kisat jäävät mieleen ja tietenkin myös siitä, että Bosnia kisoihin pääsi. Monta tiukkaa, hienoa vääntöä toki nähtiin, mutta niistä aika moni meni vähän ohi töiden takia. Finaalikin meni vähän ohi kun olin siellä Tampereella. Suuren kiitoksen kisoista ansaitsee YLE, joka todellakin näytti panostavansa. Etenkin Hannu-Pekka hännisen selostukset paikan päältä olivat radiourheilua parhaimmillaan.


***


Muuten arki on pyörinyt totuttuun malliin. Töissä on yhä edelleen sujunut oikein mukavasti. Tulihan tuossa heinäkuun lopulla yksi vuosi jälleen mittariinkin. En muuten juhlistanut ollenkaan, mutta sunnuntaina kävin parin kaverin kanssa Itäkeskuksen Raxissa. Koska ennätykset on tehty lyötäviksi, tempaisin noin 13 pitsaslaissia. Tarkasta määrästä en ole nyt ihan varma, koska jotkut olivat hiukan pieniä ja yhteensä saattoi mennä ehkä 16, mutta arvioisin syöneeni noin 13 normaalinkokoista palaa.
Tänään puolestaan käytiin työporukalla purjehtimassa. Pelkäsin kyllä hiukan alussa, mutta kun aloin tottua ajatukseen, etttä tämä laitos ei ihan oikeasti kaadu eikä uppoa, osasin kyllä nauttiakin siitä.


***


Tämä nyt oli taas tällainen – pakolla väännetty kirjoitus. Taidanpa ihan oikeasti tehdä jatkossa niin, että kirjoitan vain silloin, kun oikeasti tuntuu siltä, että tekee mieli kirjoittaa. Haluaisin ehdottomasti pitää blogia yllä, koska tykkään kirjoittamisesta, mutta tällaisten kirjoitusten laatimisesta en erityisemmin nauti, kun yhteen tekstiin pitää ängetä aivan helvetin paljon asiaa vain siksi, että minun muka pitäisi kertoa koko maailmalle, mitä kulloinkin olen tehnyt. Tietenkin mielelläni kerronkin, mutta eihän se ole mikään itsetarkoitus. He, joita se oikeasti kiinnostaa, osaavat varmasti pitää yhteyttä ihan muutenkin.

Tästä syystä en kerrankin kirjoita tämän tekstin loppuun, että pitäisi aktivoitua, koska se ei kuitenkaan toteudu, vaan että pitäisi odottaa sitä hetkeä, että ihan oikeasti kirjoituttaa. Se voi tulla pian tai siihen voi mennä kuukausia. Eläkää sen kanssa.

Kivenlahti-rock ja HJK-matsi – eipä muuten juuri uutta auringon alla

Tämä raportti nyt tulee hiukan myöhässä, mutta kävin tuossa kesäkuun alussa elämäni toisilla festareilla, kun Leppävaaran urheilupuistossa järjestetty Kivenlahti-rock kutsui. Siellä vietettiin oikein mukava perjantai-ilta. Esiintyjistä ylivoimaisesti eniten minun musiikkimakuun sopiva Indica oli valitettavasti heti alussa ja meni sen takia vähän ohi. Toki Ikuinen virta kuulosti hienolta. Seuraavaksi lavan valtasi virolainen folk metal -yhtye Metsatöll, joka omalla tavallaan erikoisine soolosoittimineen toimi aika hyvin. Seuraavaksi Anette Olzon esitti ihan mukavia rock-balladeja, mutta sitä ei tullut kuunneltua kovin tarkasti. En koskaan erityisemmin ole pitänyt The Rasmuksesta, mutta ne 10 vuotta sitten viimeksi kuullut hitit toimivat livenä yllättävänkin mukavasti ja yhtye kipusi parhaimmistoon koko esiintyjäkaartia arvioitaessa. Muutaman porukassa olleen kiinnostuksen vuoksi katsottiin ruotsalaisen heavy metal -yhtyeen Sabatonin esiintymistä ihan lavan lähellä. Olihan se aika vaikuttavaa, mutta tuli vähän liian kovaa ja oli minun makuuni turhan raskasta metallia, minkä lisäksi minua ärsytti – ja ärsyttää – se tietty tapa ääntää englantia. Silti asiat saattoivat muuttua vielä pahemimksi Cheekin esiintymisen muodossa. En vain kerta kaikkiaan pidä rap-musiikista ja Sabaton-keikan aiheuttaman tuskan perään esim. sinänsä oikein hieno Tinakenkätyttö-kappale oli Cheekin esittämänä jotakin aika jäätävää... Cheekin jälkeen esiintymisvuorossa oli UB40. Lieköhän ollut tahallista, mutta basso peitti kaiken muun alleen, mikä huononsi vaikutelmaa selvästi. Ja mä en sitten vain pysty nielemään I Can't Help Falling in Love With You -kappaletta kenenkään muun kuin Elvis Presleyn esittämänä...
Illan huipensi Within Temptation, jota myös kuunneltiin lavan läheltä. Sinänsä ihan mukavaa musiikkia, mutta minun makuuni kompit olivat taas turhan raskaita, etenkin Sharon den Adelin kauniin lauluäänen rinnalla.


***


Pari päivää myöhemmin se sitten vihdoin tapahtui: palkkasin henkilökohtaisen vapaa-ajanavustajan. Pelkäsin, että työtehtävien keksiminen tuntuisi aluksi hankalalta, mutta kun samalle viikolle sattui kuin tilauksesta Veikkausliiga-ottelu HJK–VPS, piti tottakai mennä sinne ja korkata yhteistyö jalkapallon parissa. Avustaja pääsi sisään ilmaiseksi ja kaikki meni muutenkin oikein hienosti. Pääsinpä pitkästä aikaa raitiovaununkin kyytiin. Harmi vain, että sää oli suorastaan syksyinen, eikä ottelukaan mikään kovin ihmeellinen ollut HJK:n ollessa aika ylivoimainen. Viimeistään tuossa heinäkuun lopulla voisi kenties käydä Sonera-stadionilla uudestaan, kun HJK kohtaa Mestarien liigan karsinnoissa makedonialaisen FK Rabotničkin.
Saattaapa olla, että keikat jäävät kesällä aika vähälle, mutta syksyllä urheilutarjonta lisääntyy huomattavasti. Toki nyt kesälläkin tapahtumia riittäisi muilla aloilla.
Viimeistään talvella pitää kaivaa jostakin toinen avustaja, joten saa ilmoittaa, jos tietää jonkun, jota kenties voisi kiinnostaa käydä urheilutapahtumissa, konserteissa, oletettavasti joskus asioita hoitamassa ja mitä nyt mieleen voi tullakin.


***


Eipä tässä oikein sitten muuta ihmeellistä ole tapahtunutkaan. Arkipäivät ovat kuluneet töissä ja toki nyt viime aikoina illat jalkapallon parissa. Juhannusaaton ilta ja alkuyö vietettiin mukavasti pienellä, kolmen hengen kaveriporukalla.
Enpä tiedä, milloin viimeksi olisin tuntenut samanlaista urheilusta johtuvaa tyhjyyttä kuin viime sunnuntain vastaisena yönä, kun Bosnia ja Hertsegovina oli hävinnyt Nigerialle. Onneksi Nigerian johtomaali tuli ajoissa, joten oli hyvin aikaa valmistautua mahdolliseen tappioon. Vaikka tänä iltana pelattu Iran-ottelu Bosnian kannalta olikin merkityksetön, niin oli kyllä silti mahtava voitto ja maaleja kelpasi tuuletella. Sen Nigeria-ottelun aikana jouduin muuten myöhäisen ajankohdan vuoksi tukehduttamaan aikamoisen huudon, kun luulin hetken Edin Džekon tehneen sen maalin, joka sitten virheellisesti liputettiin paitsioksi. Harmi, että en tullut tallentaneeksi sitä äännähdystä...
Muutenkin kisoissa on riittänyt vauhtia ja mielenkiintoa. Etenkin viime aikoina erinomaisesti menestyneen Espanjan putoaminen ilahdutti. Lauantaina ne kunnon tosipelit sitten alkavatkin. Niin kummallinen turnaus kuin tämä on ollut, on hankala mennä arvioimaan mitään, mutta lopussa kovat tulevat varmasti olemaan kovia. Toivottavasti joku yllättäjä pääsee pitkälle. Toki on jo nyt selvää, että pienoinen yllättäjä nähdään puolivälierävaiheessa, kun sinne tiensä selvittää joko Kreikka tai Costa Rica.


***


Tämä kesä tulee jatkumaan pitkälti töiden merkeissä. Kokonaiset yhden viikon kestävällä lomalla olisi tarkoitus käydä Tampereella kaverin luona ja sitten myös Pohjanmaalla. En siis oikeasti ole mitenkään katkera; olen onnellinen, että minulla on työpaikka ja kaiken lisäksi maailman paras sellainen!

Arki se pyörii...

Niin, arki pyörii, eikä sinänsä valtavasti kerrottavaa ole.
Mutta mitä siihen arkeen sitten kuuluu? Joka arkipäivä on pitkälti samanlainen: Herään klo 6.45 ja saan yleensä itseni pystyyn seitsemään mennessä. Lähden keittiöön, napsautan radion päälle (Radio Nostalgia, tietenkin) ja keitän kahvia. Aamiaiseksi syön yleensä leipää, mysliä jugurtin kanssa tai puuroa. Taksi tulee hakemaan klo 7.50 ja olen toimistolla noin klo 8.30. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen lähden kotiin ollen kotona viiden jälkeen. Loppuilta kuluu sitten usein pitkälti koneella, mutta toki seuraan myös urheilua, soitan koskettimia, luen välillä jotain kirjaa ja teen pakollisia asioita, joihin lukeutuvat mm. tiskaaminen, pyykinpesu ja kaupassakäynnit.
Tuolta elämä on pitkälti näyttänyt viimeiset kohta kolme kuukautta, mitä nyt toki aina silloin tällöin olen tavannut tuttavia ja kavereita, ettei ihan pelkästään neljän seinän sisällä olemiseksi jäisi.
Kävin pääsiäisenä Mustasaaressa ja toukokuun alussa isä ja sisko puolestaan kävivät täällä mm. siistimässä keittiötä sen legendaarisen tulipalon jäljiltä.
Huhtikuun alussa puolestaan kävin Espoon Solvallassa, jossa oli Förbundet Finlands Svenska Synskadaden järjestämä leiri, kurssi, tai miksi sitä nyt sanoisi. Ohjelmassa oli luentoja, liikuntaa ja mukavaa yhdessä oloa. Oikein kivaa oli, vaikka tapahtuman virallinen ohjelma eittämättä olisi antanut hiukan enemmän vähän aikaisemmin, kun ei ollut vielä työpaikkaa tai omaa asuntoa.

Tämän viikon alussa sain vihdoin avustajapäätöksen, joten nyt pitäisi joku avustaja löytää. Onneksi on pari ehdokasta jo olemassa, joten asia järjestynee kyllä. Sen jälkeen voisi alkaa tehdäkin asioita kodin ulkopuolella, mutta varsinkin alussa tulee varmasti tuntumaan kummalliselta, kun olen niin tottunut olemaan yksin ja sen puoleen myös vain muiden järjestämän toiminnan varassa.
Esim. jossain HJK:n ottelussa voisi kyllä käydä ja sitten syksyllä ainakin urheilutarjontaa tulee lisää. Tähtäimessä on myös Tapani Kansa, joka konsertoi Finlandia-talolla syksyllä. Toki nyt kesälläkin musiikkitapahtumia riittäisi.

Muuten mitään edellisestä merkinnästä poikkeavaa ei oikein ole. Viihdyn yhä erinomaisesti niin työpaikalla kuin kotona. Mitään en tässä välissä ole onnistunut polttamaan, vaikka olen kokkaillutkin pari kertaa. Eilen tein varsin onnistuneesti liha-makaronilaatikkoa.
Asiat ovat aika lailla kohdallaan ja arki rullaa mukavasti.


***


Tähän kohtaan on myös sanottava pari sanaa urheilusta. Olipa hienoa, että saatiin mahtava, tasainen Liigan finaalisarja. Olin Tapparan puolella, joten hiukan KÄrppien mestaruus harmitti, mutta oli se aivan huikeaa, että seitsemäs ja ratkaiseva ottelu eteni aina jatkoajalle saakka ja mestaruus oli maalista kiinni.

Jääkiekosta puheen ollen olen toki seurannut suhteellisen tiiviisti jääkiekon MM-kisoja, mutta jollakin lailla kisat eivät ole sytyttäneet, eikä Suomen mahdollinen jääminen lohkovaiheeseen hetkauta millään tasolla. So what? MM-kisat on taas ensi vuonna ja silloin on uusi mahdollisuus menestyä paremmin.

Sen sijaan 12.6. alkavat jalkapallon MM-kisat kyllä sytyttävät ja ennen kaikkea se, että Bosnia on mukana. Ai että tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten kisoissa käy! Luulen kyllä, että bosnialla on hyvä mahdollisuus päästä lohkosta jatkoon, mutta toki se vaatii kolme onnistumista.
Mestaruudesta tulevat varmasti tiukimmin taistelemaan lähtökohtaisesti Espanja, Saksa ja Brasilia, mutta koska ollaan Amerikan mantereella, Argentiina ja Uruguay on myös ehdottomasti luettava suosikkien joukkoon. Miten pitkälle Belgian nykyinen tähtisikermä voi yltää ja miten käy Hollannin tällä kertaa? Entäs laadukkaat Englanti ja Portugali? Tuleeko näiden ulkopuolelta yllättäjiä? Siinä vähän kysymyksiä kisojen alla.

Koska työ tuntuu erittäin tärkeältä yhdistettynä siihen, että käännöshommia ei väsyneenä pysty kovin hyvin tekemään, ei varmasti etenkään arkena tule katsottua juuri NHL:n tai NBA:n pudotuspelejä, mikä sinänsä on harmi, koska nyt voisin seurata kumpaakin suomenkielisellä selostuksella. Myös MM-kisojen yöottelut jäänevät suurimmaksi osaksi väliin, mutta Bosnian otteluita seuraan toki hinnalla millä hyvänsä.
Eilen nousin kuitenkin neljältä seuraamaan Anaheim Ducksin ja Los Angeles Kingsin välistä seitsemättä ja ratkaisevaa NHL:n konferenssivälierää. Ottelusta tuli antikliimaksi Kingsin ollessa ylivoimainen.
Eilispäivän kohokohta oli La Ligan ratkaisuottelu, jossa Atlético Madrid ylsi tasapeliin FC Barcelonan vieraana ja vei Espanjan mestaruuden. Ihan mahtava juttu, että vihdoin joku muu kuin Real Madrid tai Barcelona voitti!
Mestarien liigan finaalissa olen toki myös Atléticon puolella.

Oli hienoa, että Manchester City (ja Edin Džeko) voitti Valioliigan mestaruuden, mutta olisin hyvin voinut elää asian kanssa, jos kannu olisi mennyt Liverpoolille.

siinä kai ne tärkeimmät. Ei toki voi muistaa kovin tarkasti, mitä kaikkea huhtikuun alun jälkeen on tapahtunut. Yhtä kaikki on erittäin nautittavaa, että urheilua oikeasti pystyy seuraamaan kunnolla, vaikka juuri muuta tekemistä ei sitten olisikaan.
Joillakin on tarve päästä ulos tai jonnekin. Minä voin oikein hyvin viettää kokonaisen viikonlopun melkein vain penkkiurheilun parissa. Sellaisia on tässä ollutkin muutama.


***


No niin. Nyt voisin mennä syömään lisää liha-makaronilaatikkoa ja seuraamaan suomen ja Yhdysvaltojen välisen jääkiekko-ottelun loppua. Toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa ei-niin-helvetin-pitkän ajan päästä uudestaan...

Kuukausi takana uudessa kodissa – helsinkiläinen elämä alkaa löytää muotoaan

Perjantai 28. helmikuuta oli iso päivä, sillä silloin muutin elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon, joka sijaitsee Helsingin Mellunmäessä. On tullut aika vetää yhteen ensimmäinen kuukausi helsinkiläisenä. Satuin juuri tänään keskustelemaan neljännen sukupolven helsinkiläistaksikuskin kanssa ja hän oli hyvin tarkka siinä, että olen aina ja ikuisesti hesalainen – en stadilainen – joten pahoittelut viime kirjoituksen otsikosta...

Vaikka perhe, sukulaiset ja monet tutut ihmiset jäivät satojen kilometrien päähän, en missään vaiheessa kuluneen kuukauden aikana ole tuntenut ikävää sinne, koska Espoossa opiskellessani totuin kuitenkin elämään pääkaupunkiseudulla, minkä lisäksi täälläkin on kavereita ja ystäviä. Täällä on myös minulle erittäin tärkeä työpaikka, mikä tietysti oli ensisijainen syy muuttoon. Koen muutenkin kuuluvani tänne paljon voimakkaammin kuin, kaikella kunnioituksella, jonnekin syrjäisen Mustasaaren syrjäisen pikkukylän maaseudulle.
Ja aina halutessa voi käydä käymässä. Junamatka Helsingistä Vaasaan ei edes ole mikään pitkä.


***


Miten tämä uusi elämänvaihe sitten on alkanut? Kiitos hyvin. Mitäpä tässä? Mä joka päivä töitä teen, eli käyn Lauttasaaressa sijaitsevalla toimistolla arkipäivisin. Työmatkat taittuvat mukavasti taksilla ja niihin menee noin 33–40 minuuttia suuntaansa, eli ei mitenkään liikaa, onneksi. Pieni pelko Mellunmäkeen muuttaessani oli nimittäin, että työmatka tuntuisi pitkältä, kun työpaikka kuitenkin on kaupungin toisessa päässä.
Työpaikalla olen viihtynyt erinomaisesti. Yrityksessä on pieni, erittäin mukava neljän hengen työyhteisö, jota parempaa on vaikea kuvitella. Alussa, kun kuitenkin oli paljon uutta, nukuin huonosti ja olin väsynyt töissä, mutta nyt rutiinit ovat jo alkaneet muodostua.

Uudessa kodissakin olen viihtynyt erinomaisesti. Niin asuinympäristössä kuin itse talossa on rauhallista, asunto on sopivan kokoinen ja vuokrakin sopivan alhainen; alle 500 euron kuukausivuokralla ei ihan tuosta vain löydä asuntoa Helsingistä.
Asun noin kilometrin Mellunmäen keskustasta, joten liikennettä tai muita ulkoa tulevia ääniä ei oikeastaan ollenkaan kuule. Kaikki sisällä kuuluvat äänet ovat varsin vaimeita, niin sanottuun normaaliin asumiseen liittyviä ääniä – jos lukuun ei oteta seinänaapurin silloin tällöin käyttämää iskuporakonetta...

Sain heti alussa liikkumistaitoa ja nyt osaan kävellä niin roskiskatokselle kuin lähikauppaan, jotka ovat ne kaikkein tärkeimmät reitit. Parinsadan metrin päässä olevassa valintatalossa saan apua kaupan henkilökunnalta ja homma on tähän saakka toiminut oikein kivuttomasti.
Elän siis kaikin puolin hyvää, itsenäistä elämää uudessa ympäristössä, eikä minkään suhteen ole tullut ongelmia, mistä olen äärimmäisen tyytyväinen.
En ole pahemmin kokkaillut vielä, mutta olisi kyllä tarkoitus napata jonkinlaiset perusteeet haltuun. Toki osaankin monet ruuanlaiton perusteet, mutta rutiinit vain puuttuvat.
Pyykinpesu oli entuudestaan tuttua, eikä mitään ihmeellistä kodinhoidon suhteen muutenkaan ole tullut vastaan.


***


Dramatiikaltakaan ei kuitenkaan ole vältytty, sillä pari viikkoa sitten kun kaikessa rauhassa istuin olohuoneessa tietokoneen ääressä odottamassa kinkkukiusauksen valmistumista, havahduin yhtäkkiä keittiöstä tulevaan käryyn. Voin sanoa, että se fiilis oli aika jäätävä, kun tajusin, että ei jumalauta, minun keittiössäni palaa, mutta en yhtään tiennyt, mistä palo tuli ja mikä sen oli aiheuttanut. Hetken siinä pyörin paniikissa, jollaista en ikinä ennen ollut kokenut, ennen kuin sain aikaiseksi lähteä soittamaan naapurin ovikelloa. Ovi avautui heti ja vaikutettiin varsin auttamishaluisilta. Tulipalo sammutettiin ja toinen naapuri soitti pelastuskeskukseen. Minä odotin jännittyneenä lisätietoja tilanteesta ja kävi onneksi vähitellen ilmi, että mitään vakavaa ei ollut tapahtunut. Hetkeä myöhemmin paikalle tuli palomiehiä ja ambulanssihenkilökuntaa. Todettiin, että olin kaikin puolin kunnossa, eli onneksi en ollut jäänyt keittiöön hengittämään vaarallisia kaasuja liian pitkäksi aikaa. Lähdin kuitenkin kaverille yöksi asunnossa olevan savun takia. Yön ja seuraavan päivän ikkunat olivat auki ja asunto oli tuulettunut riittävästi, että saatoin palata kotiin iltapäivällä. Silloin käymään tuli myös vuokranantajan edustaja, joka totesi vahinkojen olevan kosmeettisia ja että akuuttia korjaustarvetta ei ollut. Lattiassa on merkki ja seinässä on nokea. Seinää voisi kyllä maalauttaa ja laminaattia korjauttaa, mutta mitään kiirettä asialla ei siis ole.
Palo oli klassisimmista keittiöpaloista klassisin, eli patahanskat putosivat ilmeisesti hellan päälle ja syttyivät palamaan. Onneksi siinä ei käynyt sen pahemmin. Kukahan idioottia tuota keittiötä on suunnitellut, kun lieden yläpuolella on koukut. Toinen kysymys on toki, kuka helvetin idiootti pitää patahanskoja juuri niissä koukuissa, mutta niin vain ihminen vahingoista viisastuu.


***


En ole päässyt tekemään paljon mitään, koska vielä ei ole henkilökohtaista avustajaa. Tämä ei sinänsä haittaa siinä mielessä, että koska minulla ei tätä ennen vapaa-ajan avustajaa ole ollut, en ole aikaisemminkaan ollut tottunut käymään paljon missään oma-aloitteisesti, mutta kunhan sen avustajan saan, tulen varmasti käymään joskus esim. urheilutapahtumissa tai konserteissa.
Vapaa-aika on siis pitkälti sujunut vain kotona ollessa. Onneksi täällä on silloin tällöin käynyt kavereita piristämässä.
Enpä tiedä, milloin olisin lyhyen ajan sisällä nauranut niin paljon kuin 14.–16.3., kun Tampereella asuva ystävä oli täällä kyseisen viikonlopun.


***


Kaiken kaikkiaan olen siis nauttinut uudesta, pääkaupunkilaisesta elämästä. Viihdyn erinomaisesti niin kotona kuin työpaikalla – mitä ihminen voi enää vaatia? Pidemmällä tähtäimellä toivon, että voin tehdä enemmän asioita ja kenties luoda enemmän kontakteja ihmisiin, mikä ei toki ole helppoa. Faktahan kuitenkin on, että elän tällä hetkellä aika yksipuolista ja myös yksinäistä elämää. Mutta kaikki aikanaan.

Olen paperilla Stadin kundi – myös pari sanaa Sotšista

Kaikki alkoi noin kuukausi sitten, kun suureksi yllätyksekseni sain asuntotarjouksen asunnosta, jonka hakemukseen sen suurempia odottamatta olin henkilö- ja tulotietoni täyttänyt. Tämän tuloksena lähdin eräänä torstaina isän kanssa Helsinkiin katsomaan kyseistä kämppää, joka on oikein asiallinen 70-luvun yksiö Mellunmäessä rauhallisella alueella. Asunto on toki Helsingin mittapuulla kaukana kaikesta, mutta vuokra on toisaalta varsin alhainen; olin varautunut siihen, että joutuisin maksamaan ainakin 100–200 € enemmän kuukausivuokraa.
Allekirjoitin oitis vuokrasopimuksen ja homma oli sen myötä selvä. Olin ja olen äärettömän iloinen siitä, että sain asunnon niin kivuttomasti kuin sain. Yksi Helsingin-matka riitti, eikä ollut kilpailuakaan, sillä asunto tarjottiin vain minulle sillä hetkellä. Mikäli en olisi sitä ottanut, olisi se toki mennyt eteenpäin jollekulle muulle. Minulla kävi siis aivan käsittämätön tuuri kaiken kaikkiaan, mutta onneakin tarvitaan.
Siksi harmittaakin, että en voi sinne muuttaa vielä, koska liikkumistaidonohjaukseen liittyvät asiat ovat vielä kesken. Liikkumistaidon saaminen aika lailla heti on käytännössä muuttamisen edellytys, jotta mahdollisimman pian voin alkaa toimia mahdollisimman itsenäisesti asuntoa ympäröivällä alueella.

Tehtävää on totisesti riittänyt viime aikoina, kun on pitänyt ostaa varsin iso määrä kodissa tarvittavaa, kuten kodinkoneita, keittiötarvikkeita ja huonekaluja. Suurin osa löytyi käytettyinä, mutta ostin pölynimurin, pyykinpesukoneen ja mikron uusina ja myös uuden toimistotuolin tämän kotona olevan alkaessa hajoilla 17 vuoden aktiivisen käytön jälkeen.
Vammaispalveliden hakemisen lisäksi piti luonnollisesti myös tehdä sähkösopimus, avata kiinteä laajakaista ja tehdä muuttoilmoitus niin taloyhtiöön kuin väestörekisteriin. Kaikki on kuitenkin sujunut tähän saakka mukavasti ja prosessin aikana olen oppinut valtavasti uutta.
Nyt olen siis valmis muuttamaan, ja olen paperilla ollut helsinkiläinen jo toista viikkoa, mutta se liikkumistaito on siis vielä kesken. Mitään valtavaa kiirettä ei toki sinänsä ole, kun vallan hyvin voin tehdä töitä kotoa käsin. Tietysti silti tekisi mieli muuttaa asioiden ollessa näin pitkälti kondiksessa. Mutta kaikki ajallaan.


***


Sotšin olympialaiset ovat luonnollisesti olleet tiukassa seurannassa. Minä en yleensä aseta erityisen isoja odotuksia, vaan nautin urheilun juhlasta ja kisoista. Siksi en tässä kohtaa aio purnata epäonnistumisista, mutta naisten jääkiekkojoukkue oli kyllä iso pettymys, ei pääse mihinkään. Kaksi komeaa hopeamitalia Suomi on kuitenkin saanut ja lisää on toivottavasti tulossa. Väittäisin, että naisten viestin ratkaisu oli yksi jännittävimmistä hetkistä ikinä, joita olen kokenut urheilun parissa; se oli dramaattisuudessaan jotakin aivan huikeaa. Sydämentykytyksiä saatiin myös perjantaina, ensin silloin kun Daniel Richardsson oli tulossa maaliin ja sitten vielä uudemman kerran kun Kaisa Mäkäräinen taisteli ampumahiihdon mitalista.
Kyllä olympialaisten seuraaminen on aina yhtä hienoa, varsinkin kun seuraamiseen tarjotaan niin upeita puitteita kuin YLE tarjoaa YLE Puheen, TV-kanavien, Sotši-Areenan ja nettisivujen muodossa. Ja sitten joku vielä kehtaa valittaa YLE-verosta...


***


Sellainen tällä kertaa. Arkipäivät ovat pitkälti menneet töiden merkeissä, mutta puhelinsoittoja ja asioiden selvittämistä on viime aikoina riittänyt. Kuten jo sanoin, se on kuitenkin ollut erittäin opettavaa. Toivon voivani kirjoittaa seuraavaa merkintää ihan fyysisestikin pääkaupunkimme asukkaana.

Anteeksi spämmäily – vaihdoin sosiaalisten medioiden julkaisualustaa

Päätin jättää hyvästit NetworkedBlogsille, jonka päivitystahti tuntui olevan aiempaa verkkaisempi. Otin kaverin vinkistä käyttöön IFTTT:n, jota tämän julkaisun myötä testailen.

Koska kirjoitin blogimerkinnän muutama tunti sitten, ei varsinaisesti ole mitään kerrottavaa. Chelsean mitä ilmeisimmin ratkaistua valioliiga-ottelun Manchester Unitedia vastaan seuraan tällä hetkellä Boston Bruinsin ja Chicago Blackhawksin välistä NHL:n huippuottelua.
Tarjolla olisi myös NBA-koripallloa prime time -aikaan, ja sitten klo 22 alkaakin illan NFL-kattaus. Ruotsalaisen Viaplayn toimiessa myös Suomessa voin seurata NFL:ää ruotsiksi, mikä on erittäinkin hieno juttu! Sinänsä kummallista, että suomeksi selostetaan vain Super Bowl; suuri osa NFL-otteluista tulee kuitenkin hyvään katseluaikaan ja kiinnostusta varmasti olisi, joskin toki on monia, jotka silti seuraisivat englanninkielisellä selostuksella.

No, nyt katsotaan, tuleeko tämä blogimerkintä someen niinkuin olen suunnitellut.

Hyvin alkanut vuosi – huomenna alkavat työt!

Huomenna pitkä odotus päättyy, kun työt alkavat vihdoin kunnolla! Sitä osaa kyllä arvostaa, kun on ollut työttömänä seitsemisen kuukautta. Muutenkin alkuvuosi on ollut oikein mukava vähän joka rintamalla.


***


Olen käynyt kahdella Helsingin-matkalla. Ensin kävin allekirjoittamassa työsopimuksen ja kun muutenkin olin jäämässä pääkaupunkiseudulle kavereita katsomaan, olin toisenkin päivän töissä asentelemassa ohjelmia työtietokoneeseen. Kuluneella viikolla kävin kahden päivän koulutuksessa, jossa sain kaikki tarvittavat tiedot päästäkseni alkuun. Näin ollen hommat voivat alkaa kunnolla huomenna. Sain työtietokoneen, ohjelmoitavan näppäimistön sekä pistenäytön, joka nopeuttaa oikolukemista, joten puitteet ovat oikein erinomaiset. Työpiste on pystytetty ja siellä on nyt sitten tarkoitus viettää arkipäivät. Haen pääkaupunkiseudulta asuntoa, joten ajatus on, että jossakin vaiheessa muutan sinne ja alan tehdä hommia yrityksen toimistolla.
Mielenkiinnolla odotan huomista; luvassa on haasteellista, mutta toisaalta innostavaa hommaa! Työtehtävistä tulee varmasti tarkempaa tietoa tuonnempana, mutta kyse on lokalisoinnista.


***


On luonnollisesti myös syytä hehkuttaa hieman sitä sunnuntaita 5.1., kun Suomen alle 20-vuotiaat nappasivat MM-kultaa ja lentopallomiehet varmistivat pääsynsä MM-kisoihin; huikeita saavutuksia molemmat! Rasmus Ristolaisen ratkaisumaali Ruotsin verkkoon voi jäädä vuoden 2014 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi. Jos Suomi nappaa jonkin oikein dramaattisen olympiakullan tai Bosnia menestyy kesällä jalkapallon MM-kisoissa, voidaan varmasti saada lisää samaan kategoriaan mahtuvia riemunkiljahduksia.

Mitä urheiluvuoteen 2013 muuten tulee, nostin tässä tekstissä esiin kolme itselleni erityistä hetkeä urheiluvuonna 2013. Urheilugaalan antia en kommentoi, sillä se on minulle vain mitäänsanomatonta puuhastelua.

Urheilua on tosiaan alkuvuonna ollut varsin paljon: Australian avointen tennisturnaus, NFL:n ratkaisuotteluita, Valioliigaa, käsipallon EM-kisat jne. Seurattavaa on riittänyt!


***


Raportoin lisää, kun kerrottavaa on. Oikein hyvää alkanutta 2014 kaikille!

2013 – tyhjä vuosi, joka loppua kohti kuitenkin kääntyi paremmaksi

Vuosi 2013 alkaa olla paketissa ja on tullut perinteisen yhteenvedon aika.
Vuosi sitten kirjoitetussa merkinnässä totesin, että vuosi 2012 oli ollut monella tavalla vaikea. Niin on myös kulunut vuosi kieltämättä ollut. Onneksi tätä kirjoitettaessa ei enää ole yhtä paljon huolia kuin vuosi sitten.

Vuosi alkoi samanlaisissa merkeissä kuin edellinen päättyi, eli tulevaisuus huolestutti. En tiennyt, miltä elämäni näyttäisi valmistumisen jälkeen, mikä aiheutti paineita ja stressiä. Lisää vettä myllyyn saatiin sitten toukokuussa, kun kaksi vuotta jatkunut seurustelusuhde päättyi. Tuntui aluksi erittäin raskaalta, että vasten omaa tahtoani jouduin luopumaan jostakin niin tärkeästä ja asia pyöri pitkään mielessä, mutta aikahan tunnetusti parantaa haavat, minkä lisäksi sain yhteyden entiseen tyttöystävään nyt vuoden lopulla, enkä juuri enää mieti asiaa, vaan pyrin katsomaan eteenpäin.

Niinkuin vuosi sitten kirjoitin, valmistuminen ei tuntunut erityisen positiiviselta asialta sinänsä, koska tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Jos ajatus vielä vuosi sitten oli se, että yrittäisin mahdollisimman nopeasti saada asuntoa pääkaupunkiseudulta, muuttuivat suunnitelmat suhteen päätyttyä, koska sen takia ei ollut samanlaista kiirettä asettautua sinne. Niinpä päätin odotella rauhassa kotona, kunnes jotakin tapahtuisi. Syistä, joita en voi julkisesti paljastaa, koin elokuussa muutaman elämäni kauheimmista päivistä ja alkusyksy oli erittäin vaikea. Tilannetta ei yhtään parantanut se, ettei ollut mitään tekemistä päivisin ja aluksi tuntuikin kummalliselta olla vain kotona. Siihenkin kuitenkin tottui.

Lokakuun alussa alkoi kuitenkin tapahtua. Tuleva työnantaja kävi täällä ja sain tiedon siitä, että töitä olisi luvassa, mikä oli aivan uskomaton helpotus. Enää minun ei tarvinnut miettiä, miten ihmeessä voisin saada töitä, miten ihmeessä markkinoisin osaamistani ja mitä ihmeessä opiskelisin, jos sille tielle lähtisin.
Saatoin vihdoin rentoutua ja odottaa lisätietoja, koska luottamus entuudesta tuttuun ihmiseen oli kova, ja työt alkavatkin ensi viikolla.

Vaikeiden aikojen ollessa käsillä kaikki ovat klisheisesti sanoneet, että asioilla on tapana järjestyä. Tämä viisaus näytti kuitenkin jälleen pitävänsä kutinsa ja loppuvuosi sujui sitten iloisemmissa merkeissä. Tästä suurin kiitos kuuluu tulevalle työnantajalle.
Kiitos kuuluu myös heille, jotka ovat tarjonneet minulle tukea vuoden aikana. Heitä ei ole kovin monta, mutta ne ihmiset ovat sitäkin tärkeämpiä!

Vuosi sitten kyselin, missä olisin vuoden päästä. Nythän se päivä on koittanut ja olen siis kotona Mustasaaressa. Edellä mainitusta syystä ei tarvinnut kiirehtiä asunnon saamisen suhteen, mikä toisaalta on ollut helpottavaakin, ja olen voinut keskittyä kullakin hetkellä tärkeämpiin asioihin.
Alkavan vuoden aikana muutto on kuitenkin todennäköisesti edessä, joten sen saman kysymyksen voi esittää syystä uudestaan.
Vuosi sitten viittasin vuoden 2010 analyysiin, jolloin olin hehkuttanut uuden elämän alkaneen, ja toivoin voivani otsikoida tämän tekstin samaan tapaan, mutta niin vain se uuden elämän alkukin tosiaan siirtyi muutaman tunnin päästä alkavalle vuodelle, jolloin se toivottavasti myös toteutuuu – ja toivottavasti sujuu hyvin.

Muistan hyvin sen uudenvuodenaaton vuosi sitten. Se oli synkkä päivä, jolloin pitkälti mietin omaa saamattomuutta ja omia epäonnistumisia vuoden 2012 aikana. Vaikka vuosi 2013 on ollut niin ikään vaikea, en voi syyttää itseäni vastoinkäymisistä tällä kertaa juuri ollenkaan, niinkuin kyllä perustellusti saatoin silloin tehdä.
Tänä uudenvuodenaattona minun ei tarvitse olla synkkänä, vaan voin innolla katsoa eteenpäin kohti alkavaa vuotta ja sen tuomia haasteita.
Selvää siis on, että aloitan työt 7. tammikuuta, mutta kaikki muu onkin auki. Kuinka pitkään tulen tekemään töitä kotoa käsin? Jos ja kun muutto ajankohtaistuu, miten asunnonsaanti sujuu ja miten selviän muista käytännön asioista, jotka muuttoon liittyvät?
Näitä asioita mietin myös vuosi sitten, mutta on sanottava, että nyt en jaksa kantaa erityisesti huolia, koska kun tästä vuodesta on selvitty, on kova luotto siihen, että selvitään jollakin lailla melkein mistä tahansa muustakin.

Hyvää uuttavuotta kaikille ja iso kiitos heille, jotka eri tavoin ovat vaikuttaneet elämääni positiivisesti päättyvänä vuonna!

Hyvää joulua! – vuosi päättymässä iloisissa tunnelmissa

Joulu se taas kolkuttaa ovelle ja sinänsä sangen tylsä aatonaaton ilta on käsillä. Onneksi tylsyyttä lieventää klo 22.00 alkava Arsenalin ja Chelsean välinen Englannin Valioliigan kärkikamppailu.
Joulu tulee – kuten aina nykyään – jälleen kerran puun takaa, eikä joulufiilistä oikeastaan ole.
Huomenna ja sen puoleen osittain vielä ylihuomenna vietetään jouluavarsin perinteiseen tapaan perheen ja sukulaisten parissa.
Tiedän jo, tai siis toivon, että pukin kontista tulevat löytymään Laila Kinnusen ja Lasse Mårtensonin tuplakokoelmat, mutta muuten luvassa on yllätyksiä.

Joulukuussa ei sinänsä ole tapahtunut mitään kovin erikoista; joulujuhlia ja pari taustamusiikkikeikkaa on ollut, muuten olen ollut vain kotona.

Yksi koko tämän vuoden kohokohdista kuitenkin koitti, kun varmistui, että saan aloittaa työt 7.1.2014! Sitä kelpaa todellakin odottaa. Tulen ainakin aluksi voimaan tehdä hommia kotoa käsin, joten muuton kanssa ei sinänsä tarvitse kiirehtiä, mutta muutto on toki edessä. En todellakaan koe kuuluvani jonnekin Mustasaaren maaseudulle, vaikka kotona tietenkin viihdynkin.

Kelpaa myös odottaa tulevaa viikonloppua, koska silloin suuntana on Helsinki ja sieltä kahden yön Tukholma-risteily kahden entisen opiskelukaverin kanssa. En ole tavannut heitä nyt puoleen vuoteen ja varmasti erittäin mukava ja rentouttava reissu on tiedossa!

Ja sittenhän joulun jälkeen tulee taas urheilua joka tuutista, kun on nuorten MM-jääkiekkoa, Keski-Euroopan mäkiviikkoa, Tour de Ski -kiertuetta, lisää Valioliigaa jne.

Tämä vuosi tulee mitä ilmeisimmin päättymään paljon iloisemmissa tunnelmissa kuin vielä muutama kuukausi sitten saatoin villeimmissä unelmissani toivoa. Silloin tuntui välillä, että koko maailma kääntyi minua vastaan, mutta näin vain on nähty, miten asiat melkein kuin itsestään voivat järjestyä. Niinhän kaikki ovat sanoneetkin, mutta on se silti ihan käsittämätöntä, miten se kerrasta toiseen toteutuu.
Syvempi analyysi kuluneesta vuodesta tulee tuttuun tapaan uudenvuodenaattona.

Kaikille tämän blogin lukijoille siis oikein mukavaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua! Muistakaa nauttia jouluruuasta ja saamistanne lahjoista, mutta ennen kaikkea yhdessäolosta, yhteisöllisyydestä ja toisistanne!

Kuuntelussa: Crvena Jabuka - Nek' Bude Ljubav

Crvena Jabuka (suom. punainen omena) on vuonna 1985 perustettu bosnialainen rock-yhtye, joka on julkaissut albumeita tasaiseen tahtiin näihin päiviin saakka. Yhtye alkoi kuitenkin menettää suosiotaan 2000-luvulle tultaessa. Uusin levy, järjestyksessään 14. studioalbumi, Nek' Bude Ljubav tuli kuluvan vuoden kesänä, enkä voinut vastustaa sen ostamista, kun se käveli vastaan eBayssa. En ole kuunnellut yhtyeen uusimpia levyjä kovin paljon, joten mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman piti.

Odotukset olivat varsin korkealla, koska näiden parin vuoden aikana kun olen Crvena Jabukaa kuunnellut, olen löytänyt useita erittäin hienoja ja mukaansatempaavia kappaleita niin vanhempien kuin uudempienkin biisien joukosta. Yhtyeen musiikki toimii erityisesti jos kaipaa piristystä huonoon päivään ja olenkin käyttänyt sitä siihen aina silloin tällöin varsin onnistuneesti.
Olen vain kuunnellut levyn läpi kerran, mutta se riitti, että voin todeta odotusten jopa ylittyneen! Nek' Bude Ljubav on täynnä hyviä kappaleita ja huippubiisejä, ihan niinkuin koko Crvena Jabukan tuotanto muutenkin.

Avausraita on nimeltään Imam Neke Fore ja heti sen myötä mielen valtaa turvallinen tunne: mikään ei ole muuttunut, vaan Crvena Jabuka on oma itsensä. Imam Neke Fore on vauhdikas, iloinen ralli, eikä Dražen Žerićin lauluääni juuri ole muuttunut vuosien saatossa, vaan hänellä on yhä tallessa se sama, tunnistettava saundi kuin ennenkin.
Žerić on toiminut Crvena Jabukan laulusolistina melkein alusta saakka, mutta vuonna 1986 ilmestyneellä esikoisalbumilla lauloi Dražen Ričl, joka kuitenkin kuoli auto-onnettomuudessa samana vuonna.
Valtaosa crvena Jabukan hiteistä on siis tullut tunnetuksi Žerićin laulamina, eikä hänen äänestään voi erehtyä, kun sen kerran on kuullut.
Kun ei ymmärrä laulun sanoja, pitää etsiä hyviä elementtejä hanakammin muualta kuin teksteistä, jolloin laulaja ehkä nousee vielä suurempaan rooliin kuin normaalisti. Itse olen aina pitänyt kovasti Žerićin lauluäänestä ja tulkintakyvystä, eikä siis tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Muutamassa kappaleessa kuullaan kuitenkin myös muita laulajia kuin Žerić. Erityismaininnan ansaitsee Kemal Montenon kanssa levytetty, aivan upea Crveni Poljupci. Kemal Monteno on pitkän linjan bosnialainen pop-laulaja, jonka ura alkoi jo 60-luvulla. Vaikka Montenolla on ikää jo 65 vuotta, hänenkin persoonallinen saundinsa on helposti tunnistettavissa ja yhteistyön lopputulos on kaiken kaikkiaan erinomainen, ihan niinkuin runsaat 20 vuotta sitten, kun Kemal Monteno oli mukana yhdessä crvena Jabukan suurimmista hittikappaleista Nekako s Proljeća.
Hiukan seikkaillaan aiheen vierestä, mutta tämän varmasti ollessa kaikkien aikojen ensimmäinen suomenkielinen Crvena Jabukan levyn arvostelu taustojen kertominen lienee perusteltua.
Kemal Monteno laulaa kuullakseni myös kappaleessa Godinama, josta on live-versio tällä levyllä – erittäin mukava veto sekin.

Muita erityisen hyviä kappaleita tämän yhden läpikuuntelun perusteella ovat Hoceš - Neceš, Sarajlija ja zlato Moje, Dobar Dan.

Nek' Bude Ljubav ansaitsee viisi punaista omenaa viidestä mahdollisesta, eikä yhtään vähempää. Levy on ehjä kokonaisuus, joka sisältää paljon mukaansa tempaisevia biisejä, mutta toisaalta myös jonkin verran rauhallisia, puhuttelevia kappaleita.
Myös biiseissä käytetyt saundit vaihtelevat mukavasti eikä missään vaiheessa tule sellaista fiilistä, että musiikki olisi yksitoikkoista. Monessa biisissä ollaan myös käytetty naiskuoroa.

Bosnialaisten kontaktien ansiosta sain aikoinaan suurimman osan Crvena Jabukan tuotannosta MP3-tiedostoina ja tämä levy sopii erinomaisesti näiden jatkeeksi. En hetkeäkään tule katumaan niitä 18 dollaria, jotka tähän ostokseen menivät, vaan sitä vastoin kuuntelemaan tätä levyä ja kenties löytämään uusia helmiä!

Jos kiinnostuit Crvena Jabukasta, sen musiikkia voi kuunnella ainakin niin Spotifyssa, YouTubessa kuin GrooveSharkissakin. Suosittelen lämpimästi, jos tykkää pehmeästä rock-musiikista, jossa on slaavilainen vivahde, eikä haittaa, vaikka sanoitukset menevät ohi.

Pitkän tauon jälkeen taas – syksy toivottavasti kääntymässä kohti hiukan parempaa

Nyt on kyllä ollut taas varsin pitkä tauko. Suurimmat syyt ovat tosiaan, että kirjoitan urheilusta Sports&Betissä ja Twitterissä; siitä vähästä mitä elämässä tapahtuu puolestaan Facebookissa. Tämä ei toki poista tosiasiaa, että blogiin voisi ja pitäisi kirjoittaa silti enemmän ja useammin, mutta sen muoto ehkä tulee hiukan muuttumaan, koska kaikenlaiset urheiluennakot ja -kolumnit tulevat siihen Sports&Betiin, johon siis pääsin elokuussa ja josta olen nauttinut suunnattomasti. Se on siis tällä hetkellä kahdeksasta kirjoittajasta koostuva blogi, jossa on vedonlyöntivihjeitä, kisoja joissa voi voittaa urheiluaiheisia palkintoja, ennakkoja, kolumneja ja haastatteluita. Meillä on myös yksityinen Facebook-chatti, jossa on oikein rento ja mukava meininki. Olen tuntenut itseni erittäin tervetulleeksi mukaan porukkaan ja tosiaan tykännyt kovasti.
Tämän blogin ansiosta saan aika pitkälti tyydytettyä tarpeeni kirjoittaa urheilusta, joten siksi en ole kirjoittanut tänne. Ja tuon blogin tekstini saavat toki paljon paljon enemmän lukuja kuin tämän.


***


Viime kirjoituksen jälkeen on kyllä tapahtunut sen verran, etten voi kaikkea käydä yksityiskohtaisesti läpi, mutta ehdoton kohokohta oli 14.–17.10., kun kävin Tampereella kaverin luona. Siellä vierähti kolme oikein mukavaaa päivää ei sinänsä mitään erikoista tehden, mutta erittäin hauskaa pitäen! Kyseiseen ajankohtaan ajoittui myös urheilullisesti koko tämän vuoden kohokohta, kun Bosnia ja Hertsegovina varmisti paikkansa ensi vuoden MM-kisoissa. Jo aika pitkään maajoukkuetta seuranneena nautin todellakin pienen maan menestyksestä!
Toinen tuli paria viikkoa myöhemmin, kun VPS varmisti Veikkausliiga-pronssin.

Jonki nverran keikkoja on ollut: muutama taustamusiikkikeikka, eli niin että olen soittanut kotimaista ja ulkomaista kevyttä musiikkia syntetisaattorilla. Tänään oli kuitenkin oikea esiintyminenkin, kun kävin Korsholms Krigsveteraner -yhdistyksen 35-vuotisjuhlissa soittamassa. Kovasti ihmiset tuntuivat tykkäävän kappalevalinnoista ja niiden lyhyistä esittelyistä, mikä lämmitti sydäntä.

Marraskuun alussa kävin toista kertaa elämässäni Vaasa Sportin ottelussa paikan päällä seuraamassa, kun Sport kukisti selvästi LeKi:n. Muuten Sportin alkukausi ei ole ollut mikään hyvä.
Viime torstaina puolestaan kävin Vaasan kaupunginteatterissa katsomassa Vadelmavenepakolaista, joka kyllä oli yksi parhaista teatterikokemuksistani ikinä. NÄytelmä kertoi kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka koki syntyneensä väärään maahan – hän halusi olla ruotsalainen. Vanhempien kuoltua hän muutti ruotsiin ja hänestä tuli väärällä identiteetillä sangen uskottava göteborgilainen. Kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty ja lopulta Virtanen päätyi vankilaan ja saattoi myöntää, että ei se Suomikaan niin huono maa ehkä kuitenkaan ollut. Näytelmä oli humoristinen, mutta sisälsi myös ajatuksia herättäviä asioita identiteetistä. Itse vieläkin vähän suomenruotsalaisuuttani pakoilevana tunnistin jotkin asiat omasta elämästäni.

Muuten on tullut seurattua urheilua varsin vilkkaasti. Kuten sanottua, olen voinut hyödyntää uusia netin kautta katsottavia suomalaisia urheilukanavia, mikä on lisännyt huomattavasti esim. NHL:n ja NBA:n seuraamisen mielekkyytä, kun voin kuunnella joitakin otteluita suomenkielisellä selostuksella. MotoGP:täkin tuli loppukaudesta seurattua paljon, kun muutaman vuoden tauon jälkeen se taas oli mahdollista suomeksi.

Olen osallistunut noin kerran viikossa Vasa Svenska Synskadaden ATK-projektiin ja toiminut kouluttajana iPadin käytössä, mikä on ollut ihan antoisaa ja mukavaa. Oikeat työt ovat kuitenkin toivon mukaan pian alkamassa; siitä lisää asian ajankohtaistuessa.

Muuten illat ja yöt ovat menneet urheilun parissa ja päivät nukkuessa; minulla on pitkään ollut vuorokausirytmi aika lailla sekaisin... Mutta kyllä sekin korjaantuu, jos saan kunnon rutiinit elämään.

Yhteenvetona voisi sanoa, että monella tavalla – kaikkia syitä en voi täällä paljastaa – hirvittävän raskas ja vaikea syksy on kääntymässä kohti hiukan parempaa ja valoisampaa tulevaisuutta. Niin ainakin toivon! Hyvää joulun odotusta vaan kaikille ja palailen asiaan, kun uutta kerrottavaa tai muuten vain kirjoitettavaa ilmenee.

iOS 7 – melkein unelmien täyttymys

Kuten tämän blogin lukijat saattavat muistaa, olen kuluvan vuoden helmikuusta saakka ollut iPhone käyttäjä, ja ihan tyytyväinen sellainen. Tyytyväisyysaste kuitenkin nousi huomattavasti kaksi viikkoa sitten, kun odotettu iOS7 julkaistiin. Siinä oli kivoja uudistuksia niin meille näkövammaisille kuin ihan yleensäkin.

iOS on käyttöjärjestelmä, jota käytetään applen valmistamissa iPhone-, iPad-, iPod Touch- ja Apple TV -laitteissa. KÄyttöjärjestelmään on integroituna VoiceOver-niminen ruudunlukuohjelma, jonka ansiosta näkövammainen voi käyttää näitä laitteita. Lyhykäisyydessään tämä toimii siten, että näyttöä kosketettaessa synteettinen puhe kertoo, mitä sormen alla on, ja sitten voidaan erilaisten napautus-ja pyyhkäisyeleiden avulla olla vuorovaikutuksessa erilaisten kohteiden kanssa. Tällä tavalla puhelimen varsinaista käyttöliittymää ja suurta osaa kolmannen osapuolen sovelluksista voi käyttää varsin kivasti, vaikka ei mitään näkisikään.

Suurin uudistus suomalaisten näkövammaisten käyttäjän kannalta oli puhesyntetisaattorin äänen selkeä parantuminen – tai siis minulta kysyttäessä parantuminen. Kun käytetään puhelinta käytännössä vain kuuntelemalla synteettistä ääntä, on luonnollisesti tärkeää, että se ääni oikeasti on hyvä, vaikka tottunut puhesyntetisaaattorin käyttäjä kyllä saakin aika hyvin selvää melkein mistä tahansa, mutta mitä parempi ääni, sen nautinnollisempaa käyttäminen on. Pitkään VoiceOverin suomenkielisenä äänenä oli Mikko, nyt sen on korvannut Satu. Kumpikin ääni on samaa valmistajaa ja tekee ikävän paljon lausumisvirheitä, mutta Satu on kuitenkin tosiaan minun mielestäni parempi, ja ennen kaikkea sen saa puhumaan nopeammin kui tämä Mikko, jonka nopeinkin asetus oli turhan hidas minun korviin. Tämä oli minun mielestäni iOS7:n merkittävin uudistus, josta nautin kaikkein eniten.

Muita kivoja, yleisiä uudistuksia ovat muun muassa:
- Ohjauskeskus, jonka ansiosta voi tehdä joitakin juttuja kätevästi ilman että tarvitsee mennä asetuksiin saakka. SE, mistä itse kaikkein eniten tykkään on mahdollisuus laittaa puhelin lentokonetilaan suoraan ohjauskeskuksen kautta.
- Uudistettu ohjelmanvaihtaja, jossa ohjelmien sulkeminen käy kätevämmin kuin aikaisemmissa iOS-versioissa.
- Numeronesto, jota en haluaisi joutua käyttämään, mutta jos tulee häiriösoittoja, on kätevää voida suoraan Puhelin-sovelluksesta laittaa numeroita estolistalle, jolloin niistä tulevat soitot, tekstiviestit tai Facetime-puhelut eivät tule perille.
- Pieniä VoiceOveriin liittyviä uudistuksia, kuten muutama uusi ele ja uusia asetuksia.
- Väitän, että kirjoittaminen virtuaalisella näppäimistöllä kosketuskirjoitusta käyttäen on hiukan nopeampaa kuin vanhemmissa iOS-versioissa. Minulla on puhelimeen jatkuvasti liitettynä Bluetooth-näppäimistö, mutta sen käyttö on vähentynyt hiukan. Ero johtunee siitä, että ääni tosiaan on nopeampi, mutta reaktionopeus kosketuksen ja puhumisen välillä lienee myös parantunut vähän.

Ihan täyttä kymppiä ei kuitenkaan voi iOS7:lle antaa:
- VoiceOver lukee linkin kohdalle tultaessa aina myös linkin niin sanotun Title-elementin, eli se, joka tulee näkyviin, kun viedään hiiri linkin päälle. Tämä on varsinkin Wikipedia-artikkeleita luettaessa hiukan ärsyttävää.
- Puhelin-sovelluksessa oleva "Puheposti"-painike ei toimi Saunalahden asiakkailla. Minä soitan sangen harvoin vastaajaan, mutta on silti toki harmi, että tuollainen virhe on päässyt mukaan ja että vastaajanmeroa ei voi säätää käsin.

Summa summarum olen siis ollut erittäin tyytyväinen iOS7:n tuomaan käyttökokemukseen ja siihen asiaan, joka minua aikaisemmin kaikkein eniten ärsytti, eli kehno puheääni, on vihdoin saatu parannusta. Siitä Apple ansaitsee ison kiitoksen!

Synkkkä syksy – sentään urheilua on

eEipä taaskaan vaihteeksi ole ollut paljoa kirjoitettavaa, varsinkaan kun pääsin mukaan Sports&Bet-blogin porukkaan. Sinne kirjoittelen jatkuvasti vedolnyöntivihjeitä ja silloin tällöin ennakkoja. Erittäin antoisaaa ja mukavaa on ollut! Muuten olisin saattanut kirjoittaa tänne esim. koripallon EM-kisojen ennakon, mutta Sports&Betissä ollessaan se sai luonnollisesti paljon enemmän näkyvyyttä.
Ei vain jotenkin ole ollut inspiraatiota kirjoitella tänne. Olen toki muutenkin aktiivisempi kirjoittamaan kuulumisia Facebookiin ja lähinnä urheilusta taas Twitteriin.


***


KÄvin elokuun lopulla Vasa Svenska Synskadaden järjestämällä matkalla, jonka kohteina olivat muun muassa Valamon uusi luostari ja Kuopio. Oikein kiva matka oli.
noin viikkoa myöhemmin kävin puolestaan Näkövammaisten keskusliiton Tiedonhallintapalveluiden kutsumana IT-kouluttajien risteilyllä, jonka puitteissa pidin kahden tunnin luennon – tai ehkä oikeammin vedin keskustelutilaisuutta – aiheena ruudunlukuohjelma NVDA. Sekin oli erittäin antoisa matka.
Juuri muuta ohjelmaa ei ole ollut, ja tämä syksy näyttää muutenkin sangen tyhjältä, synkältä ja pimeältä...
asun nyt vain kotona enkä oikeastaan tee mitään, mikä kieltämättä tuntuu hiukan omituiselta, kun kuitenkin on jo syyskuu.
Tällaisille vastaaville luennoille tai jonkinlaisille työkeikoille voisi varmasti olla mahdollista päästä, mutta se itsensä markkinointi tuntuu kyllä aika haastavalta. Vakituinen työpaikka lienee aika pitkälti utopiaa, joten luulen kyllä, että koulupenkki kutsuu taas vuoden päästä. Nyt ainakin on hyvin aikaa miettiä, minne hakisin. Ongelma on vain se sama vanha, josta olen aikaisemminkin kirjoitellut, eli en oikein tiedä, mitä haluan.


***


Siirryttäköön iloisempiin asioihin. Urheilun seuraaminen nimittäin mukavoitui monella tavalla tässä syyskuun alussa, kun uudistetut Viaplay ja ruutu astuivat kehiin! Viaplayn kautta voi seurata muun muassa KHL:ää, SHL:ää, NHL:ää, Euroliigaa, NFL:ää ja Ruudun kautta taas jääkiekon Liigaa, NBA:ta, sieltäkin NFL:ää, ratamoottoripyöräilyn MM-sarjaa, Eurooppa-liigaa, Englannin Championshipiä – ja näitä kaikkia niin tietokoneella kuin iPhonella. Laitoin tämän kunniaksi kakkostietokoneen streamikoneeksi, jollloin saan kaikenlaiset nettistreamit ulos isoista kaiuttimistar. Tämä kokonaisuus on kaiken kaikkiaan unelmien täyttymys ja ykkösharrastuksenani pidettävä penkkiurheilu on siis erittäin hyvällä tolalla! Kun näihin mainittuihin lisätään MTV3 Katsomo, Eurosport Player ja YLE Areena, näen ehkä 90 % kaikesta suomenkielisestä TV-urheilusta sekä tietokoneella että puhelimessa. Ei kyllä juuri enempää voi vaatia!


***


Tällainen pieni pakon sanelema päivitys tällä kertaa. Palaillaan, kun aihetta on – toivottavasti mahdollisimman pian!

Yleisiä kuulumisia – ja tuttuun tapaan höpinää urheilusta

Eipä tässä oikein ole mitään kovin erikoista viime aikoina tapahtunut. Aika on pitkälti mennyt musiikkia kuunnellessa ja soittaessa sekä urheilua seuratessa.


***


Heinäkuun 6. sekä myös illalla 10.7. oli perinteeksi muodostunut kylän kotiseutuyhdistyksen järjestämä tapahtuma, jossa soittelin taustamusiikkia. Olin harjoitellut enemmän soitettavia biisejä tänä vuonna kunnolla kuin viimeksi, ja olin jopa itse ihan kohtalaisen tyytyväinen.

Sunnuntaina 7.7. puolestaan kävin parin tuttavan kanssa Halkosaaren kesäteatterissa katsomassa PÄivänsäde, minä ja menninkäinen -näytelmää, joka oikein mielenkiintoisella tavalla kertoi Reino Helismaasta. nÄytelmässä käsiteltiin sitä, kun Tapio Rautavaara jätti kiertuetoverinsa Reino Helismaan, Esa Pakarisen ja Masa Niemen jatkaakseen uraa omin päin, Pekka Puupää -elokuvien kuvauksia sekä myös Helismaan viimeisiä vuosia ja tapaamisia Rautavaaran kanssa. Musiikkia näytelmässä oli luonnollisesti paljon, mutta myös dialogia, johon sisältyi tällaiselle suomi-iskelmään liittyviä nippelitietoja rakastavalle paljon mielenkiintoista informaatiota. nÄyttelijät olivat varsin hyviä. Etenkin Rautavaaraa näytellyt Pekka Räty oli omaksunut erinomaisesti varsinkin Rautavaaran puhetavan, samoin kuin Esa Pakarisen roolissa ollut Ilkka Aro, jolta Pakarisen savo sujui mainiosti.
Näytelmässä oli niin surullisia kuin hauskoja kohtia, hienoa musiikkia ja mielenkiintoisia faktoja, joten voin suositella näytelmää lämpimästi!


***


Oli sangen surullista nähdä, kuinka Luxemburgilainen ja Fäärsaarelainen joukkue kurittivat suomalaisia Eurooppa-liigan ensimmäisellä karsintakierroksella. Vaikka toisessa Interin ja Vikingurin välisessä ottelussa oli poikkeavaa vedonlyöntikäyttäytymistä ja ainakin yksi selkeä tuomarivirhe, olisi kyllä Interin pitänyt pystyä etenemään jatkoon. Niin ikävä kuin tuollainen tapahtuma onkin, niin minusta on turha vedota siihen, vaikka toisaalta Inter olisi edennyt vierasmaalisäännön perusteella jatkoon, mikäli Vikingur ei sitä virheellisesti tuomittua rangaistuspotkua saanut eikä olisi tehnyt sen jälkeen maalia. Kuitenkin Interin olisi sitä ennen realiteettien nimissä pitänyt tehdä 2–3 maalia vastustajan verkkoon, kotikentällään varsinkin.
TPS:n tappio Jeunessse Eschille oli sen sijaan häpeällinen. Toki luxemburgilainen seurajalkapallo ei nyt ihan kamalan huonoa ole, mutta silti.
Vaikka Azerbaidžanilainen seurajoukkue ei ehkä mitään suurta pelkoa aiheuta, on Inter Baku kuitenkin niin hyvä joukkue, että IFK Mariehamnin ei tarvitse hävetä. PÄinvastoin se esitti komean taistelun vieraskentällä. Oli muuten kovasti asiallista, että PAF lähetti Bakussa pelatun ottelun, mutta eipä IFK:n kotiottelua sitten voinut mistään seurata.
Ovat kyllä käsittämättömän heikolla tolalla nämä seuraamismahdollisuudet euroturnauksien tässä vaiheessa. Tuskinpa kukaan missään lähettää HJK:n ja virolaisen Nõmme Kaljun välistä ottelua, vaikka se sentään on Mestarien liigan karsintaa. Onneksi muiden maiden otteluita voi seurata jo paremmin. Tiedä vaikka virolainen vikerraadio lähettäisi ainakin Virossa pelattavan ottelun.
Espoon Honka pääsi suoraan Eurooppa-liigan toiselle karsintakierrokselle, jossa se ikävä kyllä kohtaa mahdottomalta tuntuvan puolalaisen Lech Poznańin.

Kun suomalaisjoukkueita on tippunut ja tulee todennäköisesti vielä tippumaan Eurooppa-liigan karsinnoissa, toivotaan todellakin, että HJK selviää Nõmme Kaljusta siinä kaikkein tärkeimmässä, eli Mestarien liigan karsinnoissa, jonka toiselta kierrokselta HJK siis aloittaa taipaleensa. Jos Kalju kaatuu, HJK pääsee pelaamaan ainakin neljä arvokasta euro-ottelua.
Toinen suosikkijoukkueeni Mestarien liigan karsinnoissa, bosnialainen FK Željezničar Sarajevo, aloitti taipaleensa tänään häviämällä niukasti Viktoria Plzeňille 4–3-lukemin. Lisätietoja siitä ja bosnialaisjoukkueiden osalta menestyksekkäästi alkaneista Eurooppa-liigan karsinnoista löytyy tietenkin BiH Urheilu -blogistani.

Enpä ikinä olisi kuvitellut seuraavani niin tarkasti alle 23-vuotiaiden yleisurheilun EM-kisoja kuin lopulta tein. Mutta kun YLE lähetti kisatapahtumat suorana ja selostamossa oli ehdotonta eliittiä olevat Mikko Hannula, Jarmo Lehtinen ja Mika Lehtimäki, ei oikein voinut muutakaan. Monet tunnit tuli vietettyä ulkona puutarhakeinussa yleisurheilua kuunnellen. PÄivällä, kun on lämmintä ja kiva istua ulkona, ei yleensä ole kauheasti urheilua, joten varsinkin karsintakilpailuja tuli seurattua tarkasti :). Nautin paljon tasokkaista kisoista ja yllä mainittujen miesten mainioista selostuksista, Lehtimäen kommentoinnista sekä huumorista, jota tuli aina silloin tällöin.

Naisten jalkapallon EM-kisojakin on tullut seurattua jonkin verran. Suomalaisittain kisat olivat luonnollisesti pettymys, vaikka henkilökohtaisesti en voi sanoa odottaneeni jatkopaikkaa. Sinänsä kuitenkin kiehtovaa, että noinkin huonolla pelillä todennäköinen jatkopaikka oli hyvin, hyvin lähellä eilen pelatun Tanska-ottelun lopussa. Pelkään, että Ruotsi voi mennä kisoissa hyvinkin pitkälle, kuten varmasti myös Ranska ja Saksa. Katsotaan, miten käy.

Urheilusta kiinnostuneena minunkin kai pitää esittää mielipiteeni siitä, että Jokerit siirtyy tämän kauden jälkeen KHL:ään, jos siis oletetaan, että niin käy. Minä otin kyllä uutisen vastaan oikein iloisella mielellä, koska silloin KHL:ään tulee oikeasti joukkue, jota kannustaa ja jonka edesottamuksia mielenkiinnolla seurata, jos niitä nyt voi seurata hyvin. Ja mielestäni yksien Jokerien jääminen SM-liigasta pois ei hetkauta sitä millään tavalla; onhan liigassa silti hyviä joukkueita vallan riittävästi, vaikka toki Jokerit aikamoinen brändi onkin.
Ja vaasan Sportin fanina on tietysti kiva leikkiä ajatuksella, että Jokereiden paikka korvataan Mestiksen voittajalla ja Sport voittaisi jälleen Mestiksen...

Niin ikään pitää kai kommentoida näitä doping-skandaaleja, jotka ovat ravistaneet yleisurheilumaailmaa viime päivinä. Se käy kuitenkin nopeasti: FAIL.


***


Eipä tässä kai sen ihmeempiä. Pitäis varmaankin mennä nukkumaan kellon ollessa 1.49, mutta unirytmi on tässä jo parin viikon ajan ollut sellainen, että olen valvonut johonkin yö kolmeen ja nukkunut sitten pitkälle aamupäivään. Harmittaa sinänsä, mutta eipä siitä tunnu pääsevän poiskaan.
Loppuviikosta saan todennäköisesti viimeisen siihen uuteen äänijärjestelmään kuuluvan osan, nimittäin kunnollisen mikrofonin. Silloin voisin tehdä jonkinlaisen esittelyn siitä järjestelmästä, jos innostaa...

Rauhallinen alkukesä – kohokohtina hyvän ystävän käynti ja uusi äänijärjestelmä

Torstaina 6.6. oli perinteiset päättäjäiset. Sain stipendin ja todistuksen, johon saatoin olla vallan tyytyväinen; merkkejä siitä, että asioita on tehty oikein opiskeluvuosien aikana. Suuntasin viimeisen kerran äidin henkilöautolla takaisin Leppävaarasta Pohjanmaalle viettämään kesälomaa, joka voi osoittautua vähän pidemmäksikin...

Se paljon puhuttu kouvolalainen kaveri kävi täällä meillä 16.–20.6. olin odottanut sitä aivan äärimmäisen paljon, enkä todellakaan pettynyt: vietettiin neljä rentoa, mutta toisaalta toiminnantäytteistä päivää. Sunnuntai-ilta ja maanantai menivät musiikkia kuunnellessa (13 vinyyliä ja neljä C-kasettia, yhteensä yli 200 biisiä). Tiistaina pystytettiin uusi äänijärjestelmä, johon kuuluu Yamaha MG166C -mikseri, kaksi erillistä äänikorttia ja asianmukaiset piuhat: mikserissä on tällä hetkellä kiinni mikrofoni, Yamaha PSR-S710 -kosketinsoitin, digiboksi ja ne äänikortit. Tämä on kaiken kaikkiaan hyvin monipuolinen systeemi, jonka ansiosta voin esim. saada Spotifyn ja muiden mediasoitinten musiikit kuulumaan eri kaiuttimista kuin muut äänet, helposti nauhoittaa ja tietenkin miksata ääntä eri lähteistä, kuten digiboksista, kosketinsoittimesta ja äänikorteista. Keskiviikkona käytiin ostamassa tähän järjestelmään vielä kaiuttimewt: Aiwan käytetyt hyllykaiuttimet, mutta ajavat asiansa erinomaisesti. Sitten keskiviikkoiltana systeemin ollessa (äänentoiston osalta) täydellisesti pystyssä nautittiin vielä musiikista. Tilauksessa oli myös Behringerin XM8500 -mikrofoni, joka kuitenkin tulee myöhemmin, joten nyt käytössä on suhteellisen huono, pikemmin kasettimankkojen ja tietokoneiden äänikorttien kanssa käytettäväksi suunniteltu mikki. Isä värkkäsi työpöytälampusta erittäin kätevän mikkiständin, joka ei vie (kortilla olevaa) pöytätilaa juuri ollenkaan, mutta on erittäin tarkasti säädettävä.
Oltiin tämän samaisen kaverin kanssa pitkään suunniteltu tätä järjestelmää, ihan lähtien siitä, että hän kertoi, mikä mikseri oikeastaan on, koska sitä en voi sanoa tienneeni kunnolla vielä muutama kuukausi sitten. Sitten mietittiin hyvin tarkasti, mitä piuhoja siihen tulisi ja mihin kanaviin laitteita voisi kytkeä. Kannatti, koska mitään mokia ei tapahtunut, vaikka tilauksessa oli reilunlaisesti piuhoja.

Uusista vehkeistä puheen ollen, sain kesäkuun alussa myös uudet apuvälineet: HP ProBook 4340s -tietokoneen ja Canon-merkkisen monitoimilaitteen. Koska käytän ulkoista näppäimistöä, ulkoista kiintolevyä jne, tietokoneenvaihto ei sinänsä tuntunut paljon missään. Monitoimilaitetta (johon siis kuuluu skanneri, tulostin ja kopiokone) en ole kovin paljoa vielä käyttänyt, mutta se vaikuttaisi ajavan asiansa mallikkaasti, mutta siinä on harmi kyllä kosketusnäyttö, eli en oikein voi käyttää sitä muulla tavalla kuin tietokoneen avulla.


***


Pari sanaa urheilusta. Minulla on ollut NBA:n ja NHL:n seuraamisen kannalta hiukan epäsuotuisa unirytmi, enkä ole tullut sitä missään vaiheessa korjanneeksi... Täytyy rehellisesti myöntää, että en edes katsonut seitsemättä NBA-finaalia ja suurin osa viime yönä pelatun kuudennen NHL-finaalin huikeasta loppudraamasta meni kyllä ohi, mutta sentään heräsin selostajan huutoon, kun Chicago Blackhawks teki 3–2-maalin, jolla se voitti Stanley Cupin. Kannatin NBA:n finaaleissa Spursia, mutta ei ihan riittänyt tällä kertaa, vaikka mestaruus äärimmäisen, äärimmäisen lähellä olikin.
Suomi voitti odotetusti kotikentällä Valko-Venäjän ja oli lähellä täyttä pistepottia myös Gomelissa pelatussa vierasottelussa. Neljään pisteeseen niinkin hyvää joukkuetta vastaan täytyy olla huuhkajien kohdalla tyytyväinen.
Bosnia ja Hertsegovina marssii kohti Brasilian MM-kisoja. Latvia kaatui komeasti 5–0! Kunhan Slovakia kaatuu ainakin kerran, alkaa jo näyttää erittäin hyvältä lohkovoiton suhteen, vaikka Kreikka hengittääkin vielä Bosnian niskassa kolmen pisteen päässä.

Suomalaisjoukkueiden arpaonni Mestarien liigan ja Eurooppa-liigan karsinnoissa oli kohtuullinen: HJK:n pitäisi kyllä kukistaa Nõmme Kalju Mestarien liigan karsintojen toisella karsintakierroksella, Interin (fäärsaarelainen Vikingur) ja TPS:n (luxemburgilainen Jeunesse Esch) vastustajien pitäisi olla aika helpostikin lyötävissä. IFK Mariehamn saa tehdä täyden päivätyön Inter Bakun kanssa ja Honka on melkein mahdottoman tuntuisen tehtävän edessä, kun se kohtaa Lech Poznaňin.
FK Željezničar kohtaa Mestarien liigan toisella karsintakierroksella tšekkiläisen Viktoria Plzeňin, eli lähtökohtaisesti joukkue putoaa viime vuoden tapaan heti kättelyssä, ikävä kyllä.


***


Sellainen alkukesä. Yllä mainittujen juttujen ohella olen lukenut jonkin verran, kohokohtana Diego Maradonan kauniin elämäkerran, jota lämpimästi voin suositella! Mitään kovin kummallista ohjelmaa ei liene tulossa: soittelen viime vuoden tapaan taustamusiikkia kylän kotiseutuyhdistyksen järjestämän tapahtuman puitteissa ja 7.7. olisi tarkoitus lähteä Halkosaaren kesäteatteriin katsomaan Reino Helismaasta kertovaa näytelmää.

Hyvää kesän jatkoa vain kaikille!