Voiko kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa?

Tämä on kysymys, jota viime aikoina aina silloin tällöin olen miettinyt. Asia nousi ajankohtaiseksi taas eilen, kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi Romaniaa vastaan, eikä tuntunut yhtään missään, kun Romania teki maalit. En ollut vahingoniloinen, mutta en myöskään kiroillut, en harmitellut – en kerta kaikkiaan reagoinut mitenkään.
Jos Suomi olisi tehnyt maalin, olisin myös lähinnä todennut, että "jaha, ihan kiva juttu", mutta en olisi huutanut enkä tuntenut mitään suurta riemun tunnetta.
En myöskään seurannut Suomi–Romania-ottelua erityisen tarkasti; kuuntelin yhdellä korvalla ja tein muuta siinä samalla.

Entäs sitten toissa iltana, kun Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkue pelasi Belgiaa vastaan? Silloin seurasin tarkasti, enkä edes olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, vaikka aina silloin tällöin kyllä vilkaisin Twitteriä ja muiden otteluiden tilanteita.
Kun Edin Džeko vei Bosnian 1–0-johtoon, huusin aivan vaistomaisesti "JESS!" varsin kovaa (toivottavasti en herättänyt ketään).
Ja vastaavasti, kun Belgia tasoitti 1–1:een, jähmetyin paikalleni, pää painui varmasti muutamalla senttimetrillä ja lausuin muutaman painavan kirosanan. Koin sellaisia tunteita, joita kokee vain, kun kannustaa jompaakumpaa pelaavista joukkueista oikeasti ja kunnolla.

Seuraava kysymys: mistä tässä kaikessa on kyse`? Miksi suomalaisena kannustan Bosnia ja Hertsegovinan jalkapallomaajoukkuetta ja suhtaudun välinpitämättömästi Suomen vastaavaan?
Olen aina ajatellut, että syynä on se, että olen seurannut sittemmin huuhkajiksi nimetyn joukkueen edesottamuksia 14 vuotta, eikä menestystä ole tullut. Mutta eihän menestyksen pidä vaikuttaa siihen, kannustaako omaa kotimaataan. Oman kotimaansa maajoukkuettahan pitää kannustaa aina, jokaisessa ottelussa jokaista vastustajaa vastaan – siis periaatteessa. Ja muistan vielä hyvin syksyn 2010 Moldova–Suomi-ottelun ja sen aidon pettymyksen, kun Suomi hävisi Chișinaussa pelatun ottelun. Tämä oli juuri vähän ennen kuin "löysin" Bosnian.
Tämä löytäminen tapahtui siis noin neljä vuotta sitten. Ympärilläni olevat bosnialaistaustaiset henkilöt vaikuttivat eittämättä siihen, että juuri Bosnia valikoitui joukkueeksi, mutta aloin vain seurata otteluita ja otin joukkueen omakseni, koska se menestyi. Silloin kun Suomi kauan sitten oli menettänyt toiveensa paikasta vuoden 2012 EM-kisoihin, Bosnialla ne toiveet oli olemassa hamaan loppuun asti, ja sama toistui seuraavissakin karsinnoissa.
Näillä argumenteilla olisi erittäin perusteltua sympata Bosniaa, mutta asiat ovat tässä tapauksessa vain edenneet valtavan paljon pidemmälle.
Taustalla on varmasti myös tietynlainen halu olla erilainen.

Ennen kuin nyt saan maanpetturin maineen, on korostettava, että en sentään – niinkuin monet muut tuntuvat olevan – ole vahingoniloinen jos Suomi häviää, mutta se vain ei tunnu yhtään missään. En myöskään erityisemmin iloitse Suomen voittaessa; Suomi tuntuu joukkueelta muiden joukossa, vaikka toki otteluita mielenkiinnolla seuraankin. Tunnelmat voivat toki olla hiukan erilaiset sitten, jos Huuhkajat nyt sattuisi pääsemään vuoden 2016 EM-kisoihin, mutta tokkopa sitäkäään tapahtumaa erityisesti juhlisin.
Vastaavasti muistan hyvin sen hirvittävän tyhjyyden, kun Bosnia oli hävinnyt MM-kisoissa Nigerialle ja oli selvää, että joukkue jäisi lohkovaiheeseen. Yhtä hyvin muistan ne karsintojen ilon hetket ja se lopullinen, riemukas sinetti, kun Bosnian MM-kisa paikka varmistui päivälleen vuosi sitten.

Tämä asetelma pätee ylivoimaisesti voimakkaimpana jalkapallomaajoukkueisiin, mutta on olemassa muissakin lajeissa ja kilpailumuodoissa. Faktahan kuitenkin on, että Suomi on urheilumaana paljon edellä, jolloin tällaista vertailutilannetta ei monessakaan lajissa synny.

Yllä olevasta vedän kaksi johtopäätöstä:
1) Ei voi kannustaa kahta jalkapallomaajoukkuetta yhtä aikaa.
2) Minussa asuu pieni bosnialainen, joka tuntee ylpeyttä kansallisuudestaan.