Minä olen kielipakolainen

Vaikka kello tätä tekstiä aloittaessani on puoli kolme yöllä, oli aivan pakko avata tietokone ja ruveta kirjoittamaan. Syynä tähän on kirja, jonka aivan hetki sitten luin loppuun. Tässä, vajaa vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa ylistän Vadelmavenepakolaista, joka silloin pyöri Vaasan kaupunginteatterissa.
Nyt luin kirjankin, joka oli aivan yhtä hyvä kuin näytelmä.

Vadelmavenepakolainen kertoo kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään maahan; oman määritelmänsä mukaan hän on kansallisuustransvestiitti. Mikko haluaisi olla ruotsalainen, jollainen hänestä varastetulla identiteetillä sitten tuleekin.
Yhtä hyvin kirjan nimi voisi olla vaikkapa Kielipakolainen ja se voisi kertoa Isak Sandista, joka kokee syntyneensä oikeaan maahan, mutta väärään kieliryhmään.

Tämä Isak pitää tiukasti suunsa kiinni hänen ympärillään olevien laulaessa perinteistä Modersmålets sångia, tai vähintään pitää tauon kohdassa "på älskat modersmål". Sen sijaan muiden laulaessa Vårt landia, hän saattaa laulaa mukana suomeksi – hiljaa mutta kuitenkin. Suomi on hänelle se ainoa oikea kieli.

Tämä Isak kirjoittaa blogiin (katsokaa vaikka), että on soittanut kappaleet "Mitä tiedät kyyneleistä" ja "Jos laulu sull' on". Tosiaan, Ted Gärdestadin Jag vill ha en egen måne löytyy suomeksi siinä missä Bengt Ahlforsin säveltämä Har du visor min vänkin, mutta Isak ei koskaan ole niitä kuullut, hän vain tietää niiden olemassaolon. Ne asiat pitää kuitenkin esittää oikealla kielellä, suomeksi. Ei vain voi mennä niin alas, että myöntäisi soittaneensa ruotsalaista tai suomenruotsalaista musiikkia.

Ja vaikka tämä Isak aivan varmasti vuonna 2007 olisi ilmaissut itsensä paljon paremmin ruotsiksi, hän alkaa pitää blogia suomeksi. Sehän on toki mitä mainiointa treeniä, mutta ei ruotsinkielisen blogin pitäminen olisi ollut edes vaihtoehto. Kirjamme sankari ei olisi sellaisesta voinut keskustellakaan.

Kielipakolainen Isak ei vuosina 2004–2011 hankkinut ainuttakaan CD-levyä, joka olisi laulettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Salaa se kyllä tykkäsi Elvis Presleystä.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kun katsottiin perheen kanssa jalkapallon MM-otteluita 2010, pyysin vaihtamaan YLEn lähetyksen selostuskieleksi suomen. Tämäkin oli kielipakolaisen teko, vaikka suomenkieliset selostajat ihan oikeasti Niki Juuselan johdolla kertoivatkin tarkemmin, mitä kentällä tapahtui.


Niin, minähän olen se kielipakolainen. Olen sitä yhä vieläkin, joskaan ei ihan yhtä jyrkästi kuin 4–8 vuotta sitten. Nyt voin tänne aivan julkisesti kertoa, että Jag vill ha en egen måne on todella kaunis kappale ja että se Kisu Jernströmin suomenkielinen versio ei ole kovinkaan kummoinen, enkä edes häpeä sanoa sitä.
Tosin on myönnettävä, että se "på älskat modersmål" tekisi tiukkaa vieläkin, minkä lisäksi se oikeastaan olisi valhetta. Enkä nytkään alkaisi pitää ruotsinkielistä blogia, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että nykyään kirjoitan ihan oikeasti paremmin suomea kuin ruotsia.

Tosiaan, sinetti tälle kaikelle saatiin kuluvan vuoden keväänä, kun vaihdoin äidinkielekseni suomen. Selitin sen muille sillä, että tällöin ei pääse syntymään sellaista tilanetta, että minulla on suomenkielinen avustaja, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa ruotsia ja jolta saatan tarvita apua lomakkeita täytettäessä, ja äidinkieleni ollessa suomi ainakin osa tällaisista lomakkeista tulee suomeksi.
Tämä on oikein validi ja pätevä selitys, mutta paljon suurempi painoarvo oli sillä, että olen kielipakolainen. Melkein kaikki tuontyyppiset lomakkeet voi täyttää sähköisesti netissä kuitenkin, jolloin voin tehdä sen itse.

Siinä missä Mikko Virtanen haaveili elämästä Ruotsissa, Per Albin Hanssonin rakentamassa kansankodissa, minä haaveilin aikoinani kaksikielisyydestä ja suomenkielisestä elämästä. Vaikka säännöllisesti tietenkin ruotsia käytänkin, olen saavuttanut tavoitteeni. Kirjassa Mikko Virtanen vaihtaa nimensä ja identiteettinsä, ja hänestä tuleekin sangen uskottava göteborgilainen. Minun kohdallahan nimenvaihto riittäisi. Kävisin, tai siis ainakin toivon että kävisin, vaikkapa Mäkisen Erkistä. Näin pitkälle en kuitenkaan ajatellut mennä. Ihmiselle on annettu nimi, josta kiinni pidetään.

Vadelmavenepakolaisen loppu pisti kuitenkin miettimään. En aio spoilata kenenkään lukukokemusta, joten sen tarkemmin en kerro, mutta lopussa Mikko Virtanen ymmärtääkin, että Suomi ei ehkä sitten olekaan niin huono paikka ja muuttaa omasta tahdostaan takaisin Ruotsista Suomeen. Hän tapaa suomalaisia, joita aikaisemmin on inhonnut, mutta näkeekin nyt niissä valtavasti hyviä asioita.
Näinköhän minullakin on 30 vuoden päästä Radio Vega viritettynä keittiön radiossa ja näinköhän laulan täydestä sydämestäni "på älskat modersmål", tietenkin vaihdettuani äidinkielen ensin takaisin?
Sen aika näyttää...