Pohdintaa suomenruotsalaisuudesta

Tänään on 6. marraskuuta, ruotsalaisuuden päivä. Tuli yhtäkkiä mieleen, että minähän voisin pohtia suomenruotsalaisuutta omalta kannaltani. Vaikka perheeni on kokonaan ruotsinkielinen, ja kävin koulua ruotsiksi viime syksyyn saakka, en tunne suomenruotsalaisuudesta minkäänlaista ylpeyttä. Olen ylpeä siitä, että olen suomalainen, mutta en ollenkaan siitä, että olen suomenruotsalainen. Näen ruotsin osaamisen tietenkin mahdollisuutena, mutta siihen se jääkin.


***


Elämäni muuttui varsin merkittävästi joskus syksyllä 2002. Siihen saakka suomi oli ollut kouluaine muiden joukossa, eli se ei erityisemmin kiinnostanut, mutta en minä sitä toki vihannutkaan. Silloin, noin yhdeksän vuotta sitten, suomi alkoi kuitenkin kiinnostaa ja tunsin halua oppia kieltä. Siihen saakka olin esimerkiksi seurannut Ruotsin jääkiekkoliigaa paljon enemmän kuin Suomen SM-liigaa, ja kuuntelin muutenkin ruotsalaisia ja suomenruotsalaisia kanavia. Vähitellen tämä muuttui. Vielä 2002 kuuntelin heavy metal -musiikkia, mutta sen myötä, että aloin kuunnella suomenkielisiä radiokanavia, löysin Suomi-popin ja ‑rokin. Vähitellen aloin lukea suomenkielisiä kirjoja, ja suurin muutos tapahtui neljä vuotta sitten, kun sain ensimmäisen suomenkielisen näkövammaisen kaverin. Sen jälkeen saatoin harjoitella kunnolla hänen ja uusien kavereiden kanssa kirjoittaen ja puhuen, minkä myötä pikkuhiljaa pääsin käytännössä kaksikielisyyteen, joka oli ollut pitkäaikainen haaveeni! Kaikki sitten huipentui puolitoista vuotta sitten pitkän suomen laudaturiin YO-kirjoituksissa.


***


Kaikki toki tapahtui suhteellisen hitaasti, mutta asenteet muokkautuivat sitä mukaan, kun opin suomen kieltä yhä paremmin. Aloin vähitellen katsoa, että koska minä ‑ Mustasaaren kunnassa, täysin ruotsinkielisessä perheessä asuva ‑ olin pystynyt oppimaan suomea niinkin hyvin kuin olin, niin kaikkien muidenkin pitäisi pystyä samaan. Niinpä alkoi ottaa päähän kaikenlaiset vinkunat siitä, että ei saa jotain palvelua ruotsiksi, koska olin ja olen siis edelleen sitä mieltä, että Suomessa kaikkien pitäisi osata suomea senverran hyvin, että selviävät vaativistakin tilanteista. Vaikka kaikenlainen kielitaito luonnollisesti on hyvä asia, leikkaisin kuitenkin rajusti ns. pakkoruotsin opiskelua. Ehkä se on perusteltua jossain rannikkoseuduilla, mutta ei muualla. Minusta ruotsin opiskelun pitäisi olla kokonaan vapaaehtoista, koska kieltä puhuvien prosentti on kuitenkin niin pieni, minkä lisäksi mielestäni vaikka jollain asiakaspalvelijalla tai lääkärillä pitäisi olla oikeus olettaa, että palveltava puhuu ainakin tyydyttävästi suomea. Ruotsin osaaminen on hyvä plussa, mutta sitä ei pitäisi edellyttää keneltäkään. Joku sanoo, että silloinhan suomenruotsalaisuus kuolee. No entä sitten?


***


itse katson siis olevani identiteetiltäni suomenkielinen, jonka äidinkieli sattuu olemaan ruotsi. Kärsin siitä silloin tällöin, jos käsitellään jossain yhteydessä vaikka lintuja, kaloja tai muuta vastaavaaaihetta, josta ehkä ei jutella niinkään usein. Silloin suomenkieliset käsitteet ovat hukassa, ja se ottaa päähän aivan suunnattomasti. Töitä on siis vielä tehtävä...
Kärsin siitä myös silloin, jos ja kun on epätietoisuutta. Aika monet tuntuvat luulevan, että olen syntynyt Ruotsissa ja että kannustan Ruotsia urheilussa. Koska inhoan Ruotsia urheilussa yli kaiken, tuntuu tämä kiistatta pahalta, ja saatan aika tiukkaan sävyyn ärähtää, että en ole mikään helvetin ruotsalainen!

Toki vastaavasti hyödynkin siitä. Kyllähän minä aika useinkin kuuntelen urheilua ruotsiksi, ja tietenkin ruotsin osaaminen on tulevaisuuden kannalta erittäin hyvä asia, minkä lisäksi luonnollisesti on paljon hyviä ruotsinkielisiä kontakteja ja tuttuja, mutta asenne on kuitenkin tällainen.


***


Joten näihin tunnelmiin hyvää ruotsalaisuuden päivää vain kaikille, jotka sitä jollain tavalla viettävät ┴ minä en!