Valmistuminen häämöttää – elämä Arlassa päättyy uusien haasteiden tieltä

Viikon päästä opinnot Keskuspuiston ammattiopistossa päättyvät ja olen sen jälkeen valmis datanomi – ja valmis ottamaan uusia haasteita vastaan elämän polulla.

Saanen palata ajassa runsaat kolme vuotta taaksepäin. Silloin törmäsin Lasse Mårtensonin hienoon suomenkieliseen versioon Frank Sinatran tunnetuksi tekemästä My Way -kappaleesta nimellä "Minun tieni- se onko oikein". Silloin olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja tiesin hakevani Keskuspuiston ammattiopiston Arlan toimipaikan tieto- ja viestintätekniikan linjalle. Silloin kyseisen kappaleen sanat koskettivat ja pistivät miettimään:

"Yks neuvoo niin, ja toinen näin.
Mene ja tiedä, minnepäin
mä suuntaan tien mun edessäin,
kun päätös on mun käsissäin.
Sen tulla täytyy syömmestäin,
jos päätän oikein."

Päätös oli tosiaan mun käsissäin, ja päätin hakeutua opiskelemaan tieto- ja viestintätekniikkaa. En hakenut minnekään muualle, eikä minua edes pahemmin pelottanut ajatus siitä, että en pääsisi sisään, koska ajattelin, että se on sen ajan murhe, jos niin käy. Pääsin sisään ja suuntasin edessäin olevaa tietä pitkin kohti Espoon Leppävaaraa ja Keskuspuiston ammattiopistoa, jossa vietin kolme unohtumatonta opiskeluvuotta, joista en vaihtaisi päivääkään pois.
Uusi ympäristö tottakai alussa jännitti, mutta oli ihan äärimmäisen hieno tunne, kun huomasin päässeeni rutiineihin ja huomasin viihtyväni loistavasti tässä uudessa ympäristössä kaukana kotoa. Olen tykännyt opinnoista tosi paljon ensimmäisestä päivästä viimeiseen, eikä koskaan ole tullut sellaista tunnetta, että en haluaisi mennä tunnille. Minulla on ollut kivoja luokkakavereita ja opinnot ovat valtaosaksi käsitelleet sellaisia asioita, jotka ovat tuntuneet mielekkäiltä ja mielenkiintoisilta. Asuntolassa asuminen on myös kaikin puolin ollut erittäin kivaa ja antoisaa; on saanut olla itsenäinen, mutta on toisaalta saanut apua tarvittaessa. Kaikki puitteet onnistuneeseen opiskeluun on annettu ja olen niitä ilolla ottanut vastaan!

Sitten kuvaan tuli ihastus, rakkaus ja seurustelu, ja voinkin muistella kevättä, kesää ja syksyä 2011 elämäni tähän asti onnellisimpana aikana. Ne muistot ovat tietenkin omalla tavallaan nyt kipeät, mutta toisaalta myös niin kovin lämpimät. Silloin en vielä murehtinut tulevaisuudesta ja elin erittäin onnellisena seurustelusuhteessa, joka kuitenkin sittemmin muuttui hitaasti arkipäiväisemmäksi ja lopulta päättyi pari viikkoa sitten.
Mutta kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, on hyötyä ja kaikesta voi oppia asioita itsestään. Ilman sitä kaksi vuotta kestänyttä suhdetta olisin ihmisenä niin verrattoman paljon köyhempi.
Olen ikävä kyllä luonteeltani sangen ujo ja vähänkin vieraammassa seurassa hyvin sisäänpäin kääntynyt, joten olen aika huono luomaan ihmissuhteita itse. Niinpä minulla on aika vähän ystäviä – hyvän päivän ja pienen jutteluhetken kavereita toki enemmänkin. Näiden opiskelujen aikana olen kuitenkin saanut muutaman ystävän ja useita kavereita, joille olen erittäin kiitollinen, sillä ilman ystäviä ja kavereita ei mielestäni voi elää onnellista elämää, ja vaelluksemme täällä on kuitenkin sen verran lyhyt, että kaikille soisi sen olevan ainakin suurimmaksi osaksi valoisa ja onnellinen.

Lasse Mårtenson jatkaa: "Niin kysyn näin: mä mitä tein ja teinkö oikein?". Olen jo lyhyesti kertonut, mitä tein, ja voin sanoa tehneeni oikein. Mitä muuta voi vaatia kuin että opiskelupaikka ja elämä sen ympärillä ovat – tai ainakin ovat olleet – kunnossa? Nythän se elämä päättyy... Mutta onneksi uusi alkaa.

Niinkuin tätä blogia seuranneet ovat voineet huomata, kulunut talvi ja kevät ovat olleet vaikeita; sitä on aivan turha kiistää. Olen jälleen siinä samaisessa tilanteessa miettimässä, että "Mene ja tiedä, minnepäin mä suuntaan tien mun edessäin", eikä päätös ole ainakaan kokonaan mun käsissäin. En todellakaan tiedä, mihin seuraavaksi tulen suuntaamaan. Onnistunko saamaan jostakin työtä? Jos en, minun pitää opiskella. Ja jos minun pitää opiskella, mitä opiskelisin? Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei juurikaan. Mutta kun se päivä tulee, että voin tehdä jonkinlaisen päätöksen, aion kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee syömmestäin ja että voin luottaa siihen, että se päätös menee oikein. Lasse Mårtenson kysyy: "Mä mitä teen, ja miten teen, ja teenkö oikein?". En tiedä vastausta mihinkään näistä kysymyksistä, mutta sen tiedän, että aion ainakin yrittää tehdä oikein!

Yhteenvetona haluan kiittää kaikkia, jotka ovat olleet jollakin tavalla osallisena tähän aikaan, josta olen saanut nauttia. Olit sitten Arlan asuntolaohjaaja, luokkakaveri, keittiötyöntekijä – ihan kuka tahansa, joka satut lukemaan tämän, ansaitset ison kiitoksen! Vaikka olisit vain joskus ohimennen tervehtinyt, niin ehkä juuri se on piristänyt juuri sitä päivää. Erityinen kiitos läheisimmille ystäville, joilta olen saanut tukea sitä tarvitessani!

Georg Malmsténin kappaleessa Vanha riepumatto lauletaan lopuksi:
"Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois. Huomaahan sen tämän tästä, et' on elo värikästä. Kuinka riepumatto muuta olla vois?". Ne sopivat hyvin tämänkin tekstin loppusanoiksi.