Seurustelusuhde on päättynyt – haikeat fiilikset, mutta se aurinko nousee huomennakin

Tässä minä istun, tuolissa näppäimistön ääressä. Yleensä minulla on selkeä hahmotelma siitä, miten aion lähestyä tekstin aihetta. Nyt pää on niin tyhjä, että sellaista ei ole. Tässä mielentilassa en keksi kauniita korulauseita, vaan totean vain viileästi kylmän, ikävän faktan: 13. toukokuuta 2011 alkanut, elämäni ensimmäinen seurustelusuhde, on päättynyt – juuri ennen kuin olisi tullut kaksi vuotta täyteen.
Näin julkisesti en luonnollisesti sen tarkemmin ala perata syitä, ja ne ovat myös sinänsä täysin epäolennaiset. Ajauduttiin vain kerta kaikkiaan tyttöystävän kanssa liian etäisiksi, eikä jäänyt muuta vaihtoehtoa. Päätös oli kummallekin raskas, mutta ehkä kohtalo halusi tämän.
Seurusteltiin kuitenkin melkein kaksi vuotta, enkä siitä ajasta vaihtaisi päivääkään pois. Se oli opettavaista, mutta luonnollisesti suhteen aika yhtäkkisestä loppumisesta jäi katkera maku.
Vaikka tämä tulikin täytenä yllätyksenä, suhde oli kuitenkin alkuajoista muuttunut sangen paljon. Kirjoitin vuoden 2012 vuosikatsauksessa, että parisuhteesta on tullut ehkä liian itsestäänselvä osa elämää. Siltä tosiaan tuntui, ja ajatus siitä, että meillä ei ollut kovin paljon meitä yhdistävää, vahvistui. Kumpikin rakastimme toisiamme loppuun saakka, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan oltu toisillemme luotuja.
Varsinkin nyt, kun kello on paljon, ja muutenkin väsyttää, pää tuntuu aika tyhjältä ja mieli varsin haikealta, mutta kyllä se aurinko nousee huomennakin! Tästä on vain pakko jatkaa eteenpäin. Tulee varmasti tuntumaan yksinäiseltä ja tuon tytön aina yhtä ihanaa läheisyyttä tulee tulemaan ikävä, mutta onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin.