Neljäs käynti puheterapiassa – työnteko jatkuu

Kävin tänään puheterapiassa neljännen (ja toivottavasti viimeisen) kerran. Juurikaan uusia ohjeita en sinänsä saanut, vaan juteltiin siitä, mitä edellisen käynnin jälkeen olin saanut aikaan.
Olin kyllä yrittänyt tehdä niitä asioita, joista viimeksi kirjoittelin, joskaan en mitään varsinaista muutosta ollut huomannut – mitä ehkä ei voinut odottaakaan vielä.
Olen siis yrittänyt hidastaa puhenopeutta ihan tarkoituksella esim. koulun kahvilassa asioidessani. Se on onnistunut ihan hyvin, ja olen muistanut tehdä sen. Luontaisen puhenopeuden hidastaminen olisi toki tärkeää, mutta se on ihan älyttömän vaikeaa.
Tein myös pari viikkoa sitten kaupassa käydessäni ihan tarkoituksella kauppalistan, jotta saisin keinotekoisesti luotua vaikean puhetilanteen. Sekin onnistui oikein hyvin, eikä edes tuntunut kovin vaikealta.
Vaikeitakin puhetilanteita on tässä välissä ollut. Taksimatkoja ja -tilauksia on tullut aika paljonkin vastaan. Joskus on mennyt paremmin, joskus huonommin. Myös tavallisisssa juttelutilanteissa on tullut ongelmia, ja välillä on tuntunut siltä, että "mä en osaa puhua", mikä ei todellakaan kuulu niihin ihanimpiin kuviteltavissa oleviin tunteisiin...

Rohkaisevaa oli kuitenkin, että minulla kuulemma onhyvät edellytykset ottaa änkytyksestä vallan. Siinä terapeutin kanssa jutellessa iski muutaman kerran jumitus, ja silloin onnistuin hänen mielestään pääsemään eteenpäin vaivattoman oloisesti, mikä luonnollisesti oli ilahduttavaa.

Ei kai sitten auta muu kuin jatkaa työntekoa ja toivoa, että se kantaa hedelmää. Tehtiin taas niin, että otan tarvittaessa yhteyttä. Tämä harjoittelumuoto tuntuu kyllä paljon paremmalta ja antoisammalta kuin edellinen, mutta tottakai pelkään taas kerran kuitenkin, että motivaatio hiipuu, jos en huomaa mitään muutosta.
Katsotaan, miten tällä kertaa käy...