Änkytysongelma

Minulla on änkytysongelma, ja olen änkyttänyt melko pitkäänkin. Aika harva kuitenkin tietää siitä, koska sitä ei (varsinkaan nykyään) juurikaan huomaa tavallisessa juttelussa.

Ala-asteen alussa jopa tykkäsin esitelmien pitämisestä - siis ihan käsittämätön ajatus! Joskus kutosella ongelmat oikeastaan alkoivat. Mikään erityinen tapahtuma ei siihen käsittääkseni johtanut, vaan aloin vain jännittää puhumista esim. luokan edessä. En tosiaan tiedä, miksi niin kävi, mutta niin siinä nyt kuitenkin kävi...

Aluksi se koski lähinnä esitelmien pitämistä, ja viittasin normaalisti tunneilla, mutta joskus kai johonkin kysymykseen vastattaessa oli vähän vaikeuksia, minkä takia lakkasin joskus yläasteen loppuvaiheessa viittaamasta lähes kokonaan, vaikka olisin osannutkin vastaukset. Arvatkaa, oliko turhauttavaa... Siihen vähitellen kuitenkin tottui. Täällä ei viitata tunneilla ollenkaan, mikä kyllä on suuri helpotus. En enää niin tarkkaan muista, miten ongelma eteni, mutta välillä se oli pahempi, ja välillä lievempi. Yleisesti ottaen voisi kuitenkin sanoa, että tilanne on kyllä nykyään paljon parempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Minulla oli ollut tapana soittaa esimerkiksi Liv i luren-radio-ohjelmaan, joka siis on YLEn ruotsinkielisen toimituksen Puhelinlangat laulaa-ohjelman vastine, mutta soitin radioon viimeisen kerran 13. tammikuuta 2005. Kaikki meni hienosti, mutta jotenkin vain aistin, että mä en ota riskiä enää... Näin se jatkui. Kaikenlaiset suulliset tehtävät, puhumattakaan ääneen lukemisesta, tuntuivat vaikeilta. Selvisin kuitenkin kunniakkaaasti kaikista tilanteista eikä mitään täydellistä tilttiä koskaan ole tullut, eli että en oikeasti ole pystynyt sanomaan yhtään mitään pidempään aikaan. Täällä blogissakin mainittu Ernest Hemingway-esitelmä on ja pysyy elämäni kauheimpana kokemuksena luokan edessä pumisesta... Silloin se tiltti oli kyllä lähellä ja olin ihan vähällä luovuttaa kokonaan.

Ongelma on oikeastaan erittäin yksinkertainen. Silloin jos tiedän, että minun pitää sanoa jotakin tiettyä, jota en siis mitenkään voi kiertää, alkaa jännittää ja saattaa kestää hetken ennen kuin saan sen sanottua, tai sitten sanonkin jotain muuta... Eli jos vaikka minulta ruokajonossa kysytään, mitä haluan juoda, ja huomaan, että voi jumalauta, mä en nyt heti kykene sanomaan sanaa "maito", niin sitten sanonkin "vettä"... Näitä tilanteita on aika harvoin, mutta viime vuonna alkusyksystä join useinkin vettä, vaikka ehkä mielelläni olisinkin ottanut jotain muuta. Tämä kuulostaa sinänsä karulta, mutta kyllä siihen tavallaan tottuu... Taksimatkat siis jännittävät jonkin verran aina, koska pitää sanoa jokin osoite eikä sitä oikein voi kiertää mitenkään... Toki alkukirjaimella on merkitystä, mutta lähes kaikki konsonantit tuottavat kyllä vaikeuksia. Tosin, jos on oikein paha paikka, sillä ei ole mitään merkitystä, millä kirjaimella sana alkaa... On niin hirveen tapauskohtaista, miten menee. vaikka kun olin työharjoittelussa Lauttasaaressa, minun piti joka helvetin päivä taksilla takaisin Arlaan mennessäni sanoa "Puustellinmäki", joka voi olla vaikeaa, mutta yritin vain pysyä rauhallisena ja hyvin meni. Joskus ehkä kesti pari sekuntia ajateltua pidempään, ennen kuin sain sen sanottua, mutta väliäkö sillä... Kyse onkin siitä, että pitää pysyä rauhallisena. Jos ajattelen otettuani tarjottimen, että voi vittu, kohta mun pitää sanoa sana "maito", miten mä selviän siitä, nin silloin ei varmasti tule mitään... Mutta koska sain sen sanottua pari kertaa ongelmitta, alkoi tavallaan tottua siihen ja nyt olen ihan rauhassa saanut juoda maitoa koko talven ja alkusyksyn :).

tavallisessa juttelussa tuo ei ole mikään iso ongelma, koska en oikeastaan änkytä ollenkaan silloin. Silloin voi vain jutella rennosti, ja jos huomaa, että jokin pieni katkos on tulossa, voi muodostaa lauseen uudelleen jotenkin eikä kukaan välttämättä huomaa mitään... Olen oikeastaan tottunut tähän tilanteeseen, mikä sinänsä on vähän ikävää, koska kyllähän minun pitäisi tehdä sille jotain. Ajatus siitä, että voisin ihan rennosti vaikka mennä taksilla jonnekin, että minun ei tarvitsisi jännittää jonkin jutun sanomista ollenkaan, tai että voisin lukea sujuvasti ääneen eikä tarvitsisi pelätä mitään puhetilanteita, tuntuu ihan käsittämättömältä. Tuntuu ihan siltä, etten sellaista tilannetta voisi saavuttaa, ja siksi hyväksyn tämän tilanteen... En tiedä oikeastaan mitään siitä, minkälaista apua olisi saatavana, ja olisiko edellä mainittu ihannetilanne saavutettavissa jotenkin harjoittelulla.

Se on niin kaksipiippuinen juttu. Koska aika harvoin tulee ongelmia, mutta sitten kun niitä tulee, kuten vaikka nyt englannin kurssilla kun olen viikoittain joutunut lukemaan ääneen, alkaa kyllä ajatella, että ei saakeli, pitäiskö tälle tehdä jotain... Eihän siinä ääneen lukemisessa siis sinänsä ole mitään. Pääsen kyllä eteenpäin, mutta ilman änkytystä voisin lukea paljon nopeammin ja sujuvammin. Eikä sekään minua haittaa, että minua voitaisiin pitää omituisena tms., vaan se, että on niin helvetin raskasta lukea ääneen, kun pitää joka kolmannen sanan kohdalla ponnistella enemmän tai vähemmän saadakseen sen sanottua. Voisi sanoa, että yhden kappaleen lukeminen ääneen vastaa monta kymmentä haastavaa puhetilannetta, joita tulee muuten aika harvoin.

Tällainen ongelma minulla siis on ollut ehkä viimeiset yhdeksisen vuotta. Jotenkin se tuntuu tosi luonnolliselta ja se aiheuttaa harvemmin suuria ongelmia, mutta toki ajatus, että siitä voisi päästä eroon, on erittäin kiehtova. Sen eteen pitäisi kuitenkin tehdä jotain, josta en tiedä sen taivaallista... Jotenkin olen vain hyväksynyt änkytysongelman sitä sen enempää miettimättä.