Jotain pohdintoja sokon elämästä - omasta näkökulmasta

Tiedustelin eilen Facebookissa, mistä oikein voisin kirjoittaaa, etteivät merkinnät aina käsittelisi urheilua. Penkkiurheilu on elämäni suurimpia intohimoja, ja tottakai sen pitää näkyä blogissa, mutta olen itsekin sitä mieltä, että minun pitäisi käsitellä muutakin. Äidin kommentti tilapäivitykseen pisti miettimään. Hän kirjoitti, että voisin kirjoittaa siitä, minkälaista on elää sokeana - apuvälineistä ja haasteista...


***


Olen syntymästä asti ollut sokea enkä siis koskaan ole nähnyt mitään muuta kuin vähän valoa. Mutta en minä oikeastaan koskaan mieti, mistä jään paitsi, kun näköä ei ole, koska minullahan on kaikkea! Minulla on kaikki tarvitsemani apuvälineet; minulla on tähän elämäntilanteeseen riittävät itsenäisen elämän taidot; minulla on mahtava opiskelupaikka ja minulla on kavereita ja tyttöystävä - aivan helvetin hyvä elämä! Mitä voin vielä vaatia? Näkevien ihmisten mielestä elämä ilman näköä on varmasti pelkkää painajaista, mutta sehän tässä juuri on, että sellaista, mitä ei koskaan ole ollut, ei myöskään voi kaivata.

Tottakai on myös haasteita, mutta niitä ei vain tule ajatelleeksi, kun ne ovat niin itsestäänselviä. En tietenkään voi liikkua tuntemattomalla paikalla ilman apua, mutta se nyt vain on niin... Minulla on kyllä sikäli ollut onnea, että peruskoulun ja lukion aikana minulla oli vain kaksi eri avustajaa, jotka kumpikin olivat aivan mahtavia! Minua ei myöskään koskaan ole koulukiusattu. En sano, että elämäni on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kyllä harvoin on ongelmia tullut vastaan... Toki se johtuu siitä, että on ollut onnea matkassa, mutta varmasti myös siitä, että olen itse aina suhtautunut asioihin ja haasteisiin positiivisesti.

En missään nimessä haluaisi saada näköä takaisin, mutta toki joissain tilanteissa olen ajatellut, että voisin tehdä tuota ja tuota jos näkisin. En nyt tarkoita, että voisin ajaa autoa tms., vaan yksinkertaisimmillaan sitä, että voisin käydä Eppu Normaalin keikalla Seinäjoella. (En tietenkään viitsi raahata vanhempia mukaan kuuntelemaan musiikkia, josta he eivät välitä), ja jos näkisin, voisin itsenäisesti käydä vaikka urheilutapahtumissa ja saada niistä paljon enemmän irti. Mutta nämähän ovat teoreettistä höpinää, josta ei kannata välittää. Nykyäään näkövammaisilla on subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Tuli tässä pari päivää sitten mieleen, että sitten, jos ja kun sellaisen palkkaan, voin ihan itse valita mitä menen katsomaan! Sinänsä kiehtova ajatus, että minun ei tarvitse odottaa, että jokin taho järjestää jotain, vaan voin sanoa avustajalle, että tänään mennään katsomaan salibandyliigan ottelua Tapanilan Erä - SSV...

Pitää toki muistaa, että asun virallisesti vielä kotona, mistä johtuen monet haasteet ovat vielä edessäpäin. Jos ja kun saan oman asunnon, (mikä sekin kyllä on ajatuksena sinänsä aivan helvetin kiehtova), pitää panostaa enemmän esim. ruuanlaittoon ja kotiaskareisiin, minkä lisäksi on itse hoidettava kaikenlaista, mitä nyt yleensä pitää tehdä kun asuu omillaan. Tämä, että asun nyt asuntolassa, on varmasti erittäin hyvä välivaihe, kun saa paljon ruokaa koulun puolesta, mutta pitää toisaalta itse kyllä hoitaa esim. pyykinpesut ja kauppareissut. Silloin osa on tuttua siinä vaiheessa, kun on pärjättävä itse kaikkinensa. Suhtaudun kuitenkin tulevaisuuteen hyvin luottavaisesti. Jos olen pärjännyt näinkin hyvin tähän asti, miksi en pärjäisi jatkossakin?


***


Tämän kirjoituksen päätteeksi on varmasti hyvä sanoa, että menen nyt tyhjentämään pyykkinarun...